Teksti: HELENA HERRALA Jääkiekko on yksi merkittävimmistä ja suosituimmista kansallisista urheilulajeistamme, mutta vain miesten lajina. Näennäinen tasa-arvo mahdollistaa harrastamisen tytöille ja naisille, mutta erilaiset kulttuuriset normit ja toimintamallit synnyttävät eriarvoisuutta. E lokuussa julkaistu etnografinen väitöskirjatutkimukseni 12–16-vuoti aiden tyttöjen organisoidustajää kiekkoharrastuksesta vahvistaa käsi tystä stereotypioiden pysyvyydestä. Tutkimus myös tukee tulkintaa urheilusta instituutiona, joka yhä edelleen uusintaa ja ylläpitää sukupuolijärjestystä luonnollistaen eroa biologisten sukupuolten välillä, kuten muun muassa Susan Birrell ja Cheryl Cole (1988, 1990) ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten. Myös Pasi Koski ja Juhani Tähtinen (2005, 15) ovat huomauttaneet, että tytöt ja naiset ovat viime vuosina lähentyneet liikunnan kentällä miehistä liikuntakulttuuria, mutta kulttuurisesti rakentuneet sukupuolierot eivät ole haihtuneet. Tämä pitää paikkansa. Erityisesti jääkiekko on Suomessa aluetta, jossa sukupuolten eroa tuotetaan ja ylläpidetään erilaisilla käytännöillä, jotka puolestaan synnyttävät eriarvoisuutta sukupuolten välille (Herrala 2015). Tulokset eivät juuri hätkähdytä – näin on monessa muussakin urheilulajissa. Merkille pantavaa sen sijaan on se, että Suomessa on suhteellisen laaja lakisäännöstö, joka pureu- Jääkiekkoilevat tytöt ja naiset – kohti tasa-arvoisia toimintatapoja 26 LIIKUNTA & TIEDE 52 • 5 / 2015 tuu sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen sekä syrjinnän ehkäisemiseen. Urheilussa sukupuolten välistä tasa-arvoa pyritään liikuntalain lisäksi edistämään erilaisilla tavoitteilla ja sopimuksilla, joihin useimmat seurat ja lajiliitotkin ovat sitoutuneet. Käytännössä kuitenkin näyttää siltä, että näennäinen tasa-arvo mahdollistaa harrastamisen, mutta kulttuuriset normit ja toimintamallit hidastavat ja estävät tasa-arvoiset toimintamahdollisuudet sukupuolten välillä. Mitä eriarvoisuutta tuottavia käytäntöjä jääkiekossa on? Ensinnäkin jääkiekon sukupuolittuneisuus näkyy lajin eriytymisessä sukupuolten mukaisiin joukkueisiin ja sukupuolille erilaisissa jääkiekkosäännöissä. Miehet saavat taklata, naiset ja juniorit eivät. Naisten tulee käyttää ristikollista kasvosuojaa, kun miehillä riittää pelkkä visiiri, ja senkin käyttäminen vaihtelee pelattavan sarjan mukaan. Sukupuolittuneisuus näkyy myös tyttöjen ja poikien sekä naisten ja miesten erilaisina harjoittelumahdollisuuksina. Se näkyy myös siinä, että tyttöihin ja poikiin panostetaan eri tavalla. Jääkiekossa resurssit jakautuvat epätasaisesti mies- ja naisharrastajien välille. Kärjessä ovat miesten edustusjoukkue, Ajuniorit, B- juniorit ja vasta sen jälkeen vuorossa ovat nuoremmat pojat sekä nais- ja tyttöjoukkueet. Tutkimuksessa mukana ollut tyttöjoukkue harjoitteli pääasiassa kaksi kertaa viikossa, kun useimmat poikajoukkueet harjoittelevat neljästä viiteen kertaa viikossa. Eroja on myös sponsoreiden myöntämissä avustuksissa ja medianäkyvyydessä, eivätkä naiset pysty pelaamaan Suomessa ammatikseen. Lisäksi eroavaisuuksia on jäähallien tilojen ”miehittämismahdollisuuksissa”. Usein pelivarusteille varatut tilat ovat miesten tai poikajoukkueiden käytössä (Herrala 2015), mutta toki käytännöissä on eroavaisuuksia joukkueiden ja alueellisuuden välillä. Kuva: LEHTIKUVA/RODEO/JUKKA TUOMI Mistä sukupuolittuneisuus kumpuaa? Jääkiekko on suomalaisessa kulttuurissa yksi merkittävimmistä ja suosituimmista kansallisista urheilulajeista, mutta vain miesten lajina. Vaikka kynnys lajin harrastamiseen on tyttöjen osalta nykyisin matalampi kuin aiemmin, tyttöjääkiekkoilijoiden määrä on pieni verrattuna poikiin. Tällä hetkellä Suomessa on vain 5 232 jääkiekkoa pelaavaa tyttöä ja naista. Rekisteröityneitä mies- ja poikakiekkoilijoita on yli kymmenen kertaa enemmän, yhteensä 54 521. (Suomen Jääkiekkoliitto 2015.) Tyttöjen jääkiekkoharrastuksen aloittamista rajoittavat eniten ennakkoluulot siitä, että jääkiekko on poikien laji ja että se on vaarallista tytöille. Näin toteaa jääkiekkomaalivahtina myös poikien joukkueessa pelannut Janita Haapasaarikin Lapin Kansassa 22.8.2015. Kun naiset alkoivat pelata jääkiekkoa sarjamuotoisesti 1970-luvulla, suhtautuminen pelaamiseen oli yleisesti negatiivista (Huttunen 1995, 219), eikä asenne ole juuri merkittävästi muuttunut reilussa 40 vuodessa. Tämä on havaittavissa vaikkapa internetin keskustelupalstoilla. Mielipidekirjoituksissa ajatellaan, että naiset eivät osaa pelata, jääkiekkoa harrastava nainen on poikkeava, naisten kuuluu harrastaa jotakin esteettisempää lajia tai pysytellä kotitöiden ääressä. Kirjoitukset hämmästyttävät. Mihin nämä negatiiviset käsitykset oikein pohjautuvat? Katsaus naisurheilun historiaan osoittaa, että nyky-yhteiskunnassa on nähtävissä yhä edelleen vastaavaa suhtautumista urheileviin naisiin kuin esimerkiksi 1920-luvulla, jolloin pohdittiin, voivatko tytöt osallistua urheiluun oppikoulussa. Suurin osa vanhemmista ja naisopettajista vieroksui tyttöjen osallistumista avoimiin voimamittelyihin ja kilpailutilanteisiin. Käsitykset pohjautuivat tuolloisen yhteiskuntajärjestyksen moraali- ja sukupuoliasenteisiin, joiden mukaan kilpaurheilu uhkasi tyttöjen orastavaa naisellisuutta ja oli ristiriidassa heidän biologisen luontonsa kanssa. Naisten liikunnan harrastaminen keskittyikin pääasiassa ei-kilpailulliseen voimisteluun ja tanssiin, joiden katsottiin olevan sopusoinnussa vallitsevan naiskäsityksen kanssa. (Meinander 1992, 296; Laine 1991, 52; 1992, 203; 2000.) Nykyiset keskustelut toistavat samaa diskurssia, jota sanomalehdissä käytiin 1900-luvun alkukymmeninä naisurheilusta. Urheilun ajateltiin olevan naisille sopimatonta ja rumaa. Urheilu ei saa tehdä naisesta atleettia eikä miehistää hänen ulkomuotoaan. Jos nainen uhmasi yleistä moraalikäsitystä, hänet leimattiin epänaiselliseksi. Vastustajat esittivät, että urheilevan naisen terveys, naisellisuus ja sukupuoli-identiteetti joutuvat vaakalaudalle. (Laine 2000, 80–90; Turtiainen 2005, 51.) Urheilua onkin pidetty instituutiona, jossa fyysinen voima, aggressiivisuus, väkivaltaisuus ja kilpailullisuus liittyvät miehisyyteen (Turtiainen 2005, 51). Feminiinisyyteen liitettävät ominaisuudet puolestaan ovat päinvastaisia ominaisuuksia ja feminiinisyys on eiurheilullisuutta (Tiihonen 2002, 265). Kautta urheilun historian naisilla on ollut siis helpompi osallistua lajeihin, jotka korostavat esteettisyyttä. Jääkiekko nähdään hyvin fyysisenä ja väkivaltaisena lajina, ja siksi sitä pidetään epäsopivana naisille. Kuva maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä hierarkkisina ja toisiaan täydentävinä tarjoaa mallin kulttuurisille käsityksille. Idealisoidun kuvan mukaan jääkiekkoilevat miehet ovat fyysisesti vahvoja, voimakkaita ja kykeneviä väkivaltaan. Feminiinisyys sen sijaan ei sovi jääkiekkoiluun, vaan naiset ja miehet, jotka eivät täytä perinteisiä maskuliinisuuden piirteitä, suljetaan ulos toiminta-alueesta. Jääkiekkoa harrastavat tytöt ja naiset ovat myös kohdanneet vastaavanlaista suhtautumista. Ajatusmalli herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin tutkimuksessani mukana olleet tytötkin keskusteluissamme viittasivat. He pohtivat, mihin säännöt perustuvat. Osa tytöistä oli sitä mieltä, että tyttöjenkin pitäisi voida taklata. Osa taas pohti, miksi sen pitäisi olla luvallista pojillekaan. He näkivät, että säännöt perustuvat naiseuden myyttiin; naisen pitää olla kaunis ja hänen fyysistä heikkouttaan pitää suojella. Ristikollinen kasvosuoja naisilla esimerkiksi suojelee kasvoja ruhjeilta ja varjelee hampaita. LIIKUNTA & TIEDE 52 • 5 / 2015 27 Miehellä sen sijaan ruhjotut kasvot ja mahdollisesti pelissä menetetyt hampaat ilmentävät väkivallan hyväksymistä, viittaavat maskuliinisuuteen ja ovat ”kovan jätkän” merkki, kuten yksi haastatelluista tytöistä totesi. Jääkiekko on vahvasti fyysinen laji, mutta miksi nainen ei voisi olla fyysisesti vahva ja kykenevä väki valtaisuuteen? Jos nainen ja mies eroavat toisistaan esimerkiksi fyysisten ominaisuuksien ja ruumiinrakenteen osalta, niin eroja on myös naisten ja miesten keskuudessa: kaikki naiset eivät ole heikkoja eivätkä kaikki miehet fyysisesti isoja ja voimakkaita. Voisiko jääkiekkoa opetella ymmärtämään ilman väkivaltaa? Voisiko pelikulttuuri rakentua ilman väkivaltaisuutta ja taklauksia, joiden vuoksi moni jääkiekkoilija on loukkaantunut fyysisesti? Sukupuolia koskevat stereotypiat ovat juurtuneet sitkeästi ja pysyvästi kulttuuriin. Jotkin asiat nähdään naisille soveliaina ja toiset asiat miehille. Sama ilmiö on näkyvissä yhteiskunnassa laajemminkin vaikkapa siinä, mitä ammatteja pidetään sopivana millekin sukupuolelle. Se näkyy myös siinä, miten kuvaa sukupuolesta rakennetaan urheilussa biologiaan perustuvan paremmuuden ja urheiluun sosiaalistumisen seurauksena. Sukupuolet nähdään toisistaan erilaisina, ja sukupuolten välistä rajaa rakennetaan sukupuolittuneisiin järjestyksiin sosiaalistumisen pohjalta. Outi Ylitapio-Mäntylä (2009) toteaa, että pojat ohjataan usein aikuisen toimesta tilaa vaativiin rajuihin leikkeihin purkamaan fyysistä energiaa, jota heillä uskotaan olevan enemmän kuin tytöillä. Suurin osa lapsista omaksuukin vuosikymmenestä toiseen perinteisen naiseuden ja mieheyden esittämisen tavat (Naskali 2010a, 277) Tutkimuksessa oli tilanteita, joissa hallilla yhtä aikaa harjoittelemassa olevat pojat häiritsivät tyttöjen peseytymistä. Poikien häiriökäyttäytymistä luonnollistettiin poikajoukolle tyypilliseksi tavaksi toimia. Tytöt olivat tietoisia aikuisten vastuusta joukkueen ohjaajana ja kasvattajana. Urheiluseuratyössä aikuiset toimivatkin vastuullisessa tehtävässä. He toimivat esimerkkinä nuorille ja näyttävät mallia, mikä on asianmukaista käyttäytymistä. Omalla toiminnallaan aikuinen myös tulee itse tuottaneeksi erilaisia käyttäytymismalleja sekä sukupuolta, vaikka sitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kehittämistä tukemassa Suomessa urheilun ja liikunnan tasa-arvoa sekä yhdenvertaisuutta on keväällä uusitun liikuntalain (390/2015) lisäksi pyritty edistämään erillisillä sopi muksilla ja tavoitteilla, joihin urheilun lajiliitot ja yksittäiset urheiluseuratkin ovat toimintasuunnitelmissaan sitoutuneet. Lisäksi Suomen liikunnan ja urheilun nykyinen kattojärjestö Valo määrittelee tavoitteikseen tasa-arvoisen liikuntakulttuurin tarjoamisen ja reilun pelin periaatteet. Liikuntalain tavoitteen toteuttamisessa lähtökohtina ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympä ristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys. Valtio myöntää liikuntalain nojalla valtionavustuksia 28 LIIKUNTA & TIEDE 52 • 5 / 2015 liikuntaa edistäville järjestöille, esimerkiksi urheilun eri lajiliitoille. Opetus- ja kulttuuriministeriön valtionapukelpoisuuden edellytyksenä on, että järjestö on rekisteröity yhdistys, jonka tavoitteena on liikunnan edistäminen. Lisäksi huomioidaan järjestön toiminnan laatu, laajuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus sekä myös se, miten järjestö edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. (Liikuntalaki 2015/390, Opetusministeriö 2015.) Vuoden 2015 myönnetyissä toiminta-avustuksissa viiden kärjessä ovat seuraavat liikuntajärjestöt seuraavilla summilla: Suomen Palloliitto 2 000 000 e, Suomen Voimisteluliitto 1 760 000, Suomen Jääkiekkoliitto 1 375 000, Hiihtoliitto 1 070 000 ja Suomen Urheiluliitto 1 035 000 euroa. Valtio tukee siis urheilua ja tasa-arvoisen sekä yhdenvertaisen liikuntaympäristön kehittämistä merkittävillä summilla. Tarvitaanko konkreettisia toimenpiteitä? Opetus- ja kulttuuriministeriö on mukana myös tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta tutkivissa hankkeissa. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämän tutkimuksen Liikunta ja tasa-arvo (Turpeinen, Jaako, Kankaanpää & Hakamäki 2011) mukaan tasa-arvon on urheilussa edistynyt, mutta kokonaiskuva on edelleen miehinen ja johtamisen kentällä on enemmän miehiä kuin naisia. Useimmat lajit ovat edelleen sukupuolittuneita, ja perinteisiä sukupuolistereotypioita löytyy sekä strategiselta että operatiiviselta tasolta. Turpeinen ym. (mt., 62) peräänkuuluttavat sukupuolten mukaista tilastointia, sukupuolinäkökulman huomioon ottavaa tutkimusta ja tasa-arvoa edistäviä toimenpiteitä, joiden tarpeesta osoittaa myös tyttöjen jääkiekkoharrastusta käsittelevä tutkimukseni. Urheilun ja liikunnan tasa-arvoa koskeviin säännöksiin on listattu paljon tasa-arvotavoitteita. Poliittinen korrektius ja valtion myöntämät avustukset edellyttävät vähintäänkin muodollisen tasa-arvon käsittelyä ja kirjaamista toimintasuunnitelmiin, mutta pohdittavaksi jää, miten tasa-arvon edistäminen käytännössä tapahtuu ja millaisia toimenpiteitä sen eteen konkreettisesti tehdään, ei pelkästään jääkiekossa vaan kaikissa muissakin lajeissa. Pelkät avustukset ja sukupuolten tasa-arvonäkökulmien lisääminen erilaisten tahojen tavoitteisiin eivät riitä. Tasa-arvotyö ei voi myöskään olla erillisten määräaikaisten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistämään perustettujen projektien varassa. (Herrala 2015.) Katseet edistämisessä voi suunnata ainakin kolmelle eri taholle, joista ensimmäinen on valtio. Tarvitaan konkreettisia seurantavälineitä, joilla seurataan, miten valtion avustuksissa ja liikuntalaissa asetetut tavoitteet toteutetaan. Toisena tahona on urheilu organisaationa: esimerkiksi liikuntajärjestöt, lajiliitot, urheiluseurat, lajikohtaiset tuomarikerhot ja muut urheilutoiminnassa mukana olevat yhdistykset. Kolmas taho ovat yksittäiset toimijat; sekä urheilun organisaatioon palkatut työntekijät että vapaaehtoiset kansalaistoimijat. Tarvitaan tasa-arvon päämäärätietoista valtavirtaistamista, joka läpäisee kaikki eri sektorit hallin- nolliselta tasolta yksittäisiin toimijoihin saakka. Valtavirtaistaminen on strategia, joka kohdistuu yhteiskunnan ja sen eri tasojen rakenteisiin ja prosesseihin. Valtavirtaistamisessa sukupuolinäkökulma ja tasa-arvon edistämisen tavoite sisällytetään suunnitteluun ja toimintaan. Tavoitteena on läpäistä kaikki yhteiskunnan osa-alueet, rakenteet ja prosessit ja muuttaa esimerkiksi organisaatioiden toimintaa ja prosesseja niin, että sukupuolinäkökulma tulisi huomioiduksi. (Opetusministeriö 2005, 11; Saari 2012, 175–197.) Urheilussa valtavirtaistaminen tarkoittaa sukupuolisensitiivisen, sukupuolierojen merkitykset ja seuraukset aktiivisesti huomioon ottavan tarkastelu- ja toimitavan juurruttamista osaksi kaikkea tekemistä (Puonti & Korpi 2012, 341). Toimenpiteet edellyttävät laaja-alaista pitkän linjan kehitystyötä. Ne edellyttävät muun muassa kulttuuristen käsitysten muokkaamista ja feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen liittyvien stereotypioiden purkamista. Valtavirtaistaminen on haasteellista, koska se edellyttää uudenlaisen ajattelutavan omaksumista ja siirtämistä käytännön toimintaan. Tasa-arvopolitiikka ja valtavirtaistamisen tavoitteet askarruttavat, miten tasa-arvotyö on toteutunut erilaisissa lajiliitoissa ja onko tasa-arvonäkökulmien huomioiminen vain lajiliittojen tehtävä. Millaisia keinoja vaaditaan, jotta yksittäiset toimijat saadaan kansalaiskentälle toimimaan tasa-arvovelvoitteiden mukaan? Miten yksittäiset urheiluseurat toteuttavat valtavirtaistamista? Ovatko seurat, järjestöt ja yhdis tykset huomioineet valtavirtaistamisen ja tehneet tasa-arvon edistämiseksi työtä? Miten muut rekisteröityneet yhdistykset ovat sisällyttäneet toimintaansa tasa-arvon kehittämistoimenpiteitä? (Herrala 2015.) Suomen Jääkiekkoliitto on päivittänyt strategiaansa tutkimukseni ollessa jo loppusuoralla. Siten uuden strategian tavoitteet eivät ole vertailukelpoisia tutkimukseni tulosten kanssa, mutta strategiassa on useita tavoitteita, joiden toteutumista on mielenkiintoista seurata. Nykyisessä strategiassa 2014–2018 listataan seuraavia tavoitteita: ”sukupuolten välisen tasaarvon ja suvaitsevaisuuden edistäminen sekä naisten ja tyttöjen laajempi mukaan ottaminen jääkiekkoon pelaajina ja toimijoina kaikilla tasoilla”. Tavoitteissa mainitaan myös ”naisten roolin nostaminen toiminnan kaikilla tasoilla”. (SJL.) Nähtäväksi jää, millä tavalla uusitut tavoitteet näkyvät konkreettisesti toiminnassa ja millaisia keinoja tai toimintatapoja se edellyttää. Useissa tutkimuksissa (esim. Turpeinen ym. 2011) on todettu, että urheilu on miesvaltainen maailma. Jos urheilumaailman johdossa olisi enemmän naisia, yleistyisikö tasa-arvoisempi ajattelu? Nähdäänkö Jääkiekkoliiton johdossa ja toiminnassa tulevina vuosina naisia enemmän kuin aiempina vuosina? Tutkimukseni puoltaa tytöille järjestettyjen tyttöjääkiekkopäivien tarpeellisuutta, koska useat tytöistä olivat aloittaneet harrastamisen kiekkopäivien jälkeen. Mitä tällä saralla voisi vielä kehittää? Millä tavalla strategiassa mainittua yhteiskunnallisuutta ja jääkiekon arvostusta naisten lajina voisi edistää? Huomiota voi kiinnittää myös alueellisuuteen ja joukkueiden väliseen yhteistyöhön osallistamalla pelaajia ja joukkueen muita toimijoita päätösten tekemiseen ja yhteisiin kehittämishankkeisiin. HELENA HERRALA, KT Opettaja Sähköposti: [email protected] Kirjoittajan väitöskirja ”Tytöt kaukalossa. Etnografinen tutkimus tyttöjen jääkiekko harrastuksesta” tarkastettiin Lapin yliopistossa 22.8.2015. LÄHTEET: Birrell, S. 1988. Discourses on the gender/sport relationship: From women in sport to gendered relations. Exercise and Sport Science Review 16, 459–502. Birrell, S. & Cole, Cheryl L. 1990. Double fault: Renee Richards and the construction and naturalization of difference. Sociology of Sport Journal 7, 1–21. Gilenstam, K Karp, S. & Henriksson-Larsén, K. 2008. Gender in ice hockey: Women in a male territory. Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports 18:2, 235–249. Herrala, H. 2015. Tytöt kaukalossa. Etnografinen tutkimus tyttöjen jääkiekkoharrastuksesta. Acta Universitatis Lapponiensis 303. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Huttunen, A. 1995. Women as a social and cultural minority in sports. In S. Tuohimaa, N. Työlahti & F. Asbjørg (eds.) On the terms of Nothern woman. Articles written by women researchers in Finland, Norway, Russia, Samiland and Sweden. Femina Borealis Publication. Series Number 1, 216–224. Koski, P. & Tähtinen, J. 2005. Liikunnan merkitykset nuoruudessa. Nuorisotutkimus 23:1, 3–21. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Laine, L. 1991. Kropp, idrott och kvinnohistoria. Kvinnovetenskaplig tidskrift. 12:4, 48–58. Laine L. 1992. Ruumiinharjoitusten monet muodot. Teoksessa T. Pyykkönen (toim.) Suomi uskoi urheiluun. Suomen urheilun ja liikunnan historia. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 131. Helsinki: VAPK-kustannus, 183–214. Laine, L. 2000. Työväen urheiluliikkeen naiset. Helsinki: Otava. Liikuntalaki 390/2015. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2015/20150390. Viitattu 12.9.2015. Meinander, H. 1992. Koululiikunta etsii paikkansa. Teoksessa T. Pyykkönen (toim.) Suomi uskoi urheiluun. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu no 131. Helsinki: VAPK-Kustannus, 283–301. Naskali, P. 2010. Kasvatus, koulutus ja sukupuoli. Teoksessa T. Saresma, L -M. Rossi & T. Juvonen (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 277–288. Opetusministeriö, 2005. Tasapeli. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja sukupuolivaikutusten arviointi liikunta-alalla. Opetusministeriön työryhmän muistioita ja selvityksiä 2005:3. Yliopistopaino. Opetusministeriö 2015. www.minedu.fi. Viitattu 12.9.2015. Puonti, P. & Korpi, P. 2012. Valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen kehittämishanke ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen. Teoksessa A. Mero, A. Uusitalo, H. Hiilloskorpi, A. Nummela & K. Häkkinen Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus. Lahti: VK- Kustannus, 340–343. Saari, M. 2012. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen tasa-arvopolitiikan strategiana. Teoksessa J. Kantola, K. Nousiainen & M. Saari (toim.) Tasa-arvo toisin nähtynä. Helsinki: Gaudeamus, 175–200. Suomen Jääkiekkoliitto. http://www.finhockey.fi/ Viitattu 14.9.2015. Tiihonen, A. 2002. Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa. Oikeita miehiä – ja urheilijoita? Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 134. Jyväskylä: Likes. Turtiainen, J. 2005. Hirviöitä ja bikinejä – urheilevat naiset maskuliinisuuden varjossa. Teoksessa M. Laiho & I. Ruoho (toim.) Median merkitsemät. Ruumis ja sukupuoli kuvassa. Jyväskylä: PS-Kustannus, 51–68. Turpeinen, S., Jaako, J. Kankaanpää, A. & Hakamäki, M. 2011. Liikunta ja tasa-arvo. Sukupuolten tasa-arvon nykytila ja muutokset Suomessa. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:33. Ylitapio-Mäntylä, O. 2009. Lastentarhaopettajien jaettuja muisteluja sukupuolesta ja vallasta arjen käytännöissä. Acta Electronica Univeritatis Lapponiensis 51. Rovaniemi: Lapin yliopisto. LIIKUNTA & TIEDE 52 • 5 / 2015 29