täältä

RUUMIILLISTUMISEN HISTORIA JA NÄYTTELIJÄNTAIDE
Petri Tervo
Johdanto
Sivilisoitunut ihminen on saksalaisen sosiologin Norbert Eliaksen nimitys
viitekeholle, jolla sotilasaatelisto kurinalaistettiin hoviaatelistoksi. Tähän
kuuluu ruumiintoimintojen tarkkailu, itsehillintä, käyttäytyminen, joka ottaa
huomioon vaikutuksensa tulevaisuuteen monimutkaisissa
riippuvaisuusuhteissa toisiin toimijoihin. Aristokraattinen sivilisoitunut ihminen
myös perustaa symbolisen auktoriteetin aineettomat arvot performanssiin ja
koreografiaan, joka on tilallinen ja teatterillinen. Porvaristo luo jäljitelmässään
oman versionsa tästä viitekehosta ja sen tavasta ruumiillistaa aineettomia
arvoja eli laillistaa valtaa: homo clausuksen, toisilta suljetun ruumiin. Kun
porvaristo siirtää oman versionsa aatelisesta vallan ruumiillistumasta
alemmille luokille, homo clausus on jo luonnollistettu ja puhdistettu aateliston
ja absoluuttisen monarkkian artefaktiudesta ja teatterillisuudesta. Tämä tulee
esille aistien kasvatuksena ja 1800-luvulla homo clausuksen viitekehon
psykologistamisena. Psykologisoitu homo clausus on siirtänyt ajalliseen
ontogenesikseen ja normaalin ja patologisen erittelyyn arvot, jotka liittyivät
itsekontrolliin, itsehillintään, autonomisuuteen ja kielen hallintaan ruumiista.
Porvarillisen pedagogiikan synty kytkeytyy homo clausuksen psykologisointiin
ja ”kansan sivistämiseen”. Porvarillinen kirjallisen tekijyyden instituutio
artikuloituu tähän prosessiin ja tarjoaa mallin pedagogiselle symboliselle
auktoriteetille.
1900-luvun alun reformistinen näyttelijätaidon uudistus Ranskassa ja
Venäjällä kohtaa naturalistisessa draamassa psykologisoidun homo
clausuksen ongelman: modernin psykologisen subjektin ydin on
singulaaristen tapahtumien muistissa, joka on eleellisesti ja tilallisesti
esittämätöntä. Stanislavski, Coupeau ja myöhemmin metodinäyttelemisen
pedagogit Yhdysvalloissa alkavat riisua näyttelijäntaidetta homo clausuksen
viitekehosta.
Prosessi on fyysisen teatteripedagogian alku. Kutsun tätä viitekehon
murtamista Grotowskin ilmaisulla jokapäiväisen naamion riisuminen. Turkan
pedagogiikkaa luen Grotowskin koettelemuksellisen via negativan
näkökulmasta. Näen tässä erityisen ruumiillistamisen eetoksen, jossa
näyttelijäntaide ”puretaan” ruumiillistumisen historiasta saman kaltaisella
paatoksella, mikä on kytkeytynyt porvarillisen reformismin projekteihin.
Vertaan myös jokapäiväisen naamion purkamista kidutukseen, koska tämä
poliittisen väkivallan muoto vie ruumiillistamisen jokapäiväisten ruumiin
tekniikoiden purkamisena äärimmilleen ja tuo lohduttomasta kivun
maailmastaan myös toisenlaista tietoa valtaa vastaan ruumiillistumisesta.
Turkan liha ja näky
Jouko Turkka koosti kirjansa Aiheita harjoitustilanteissa improvisoiduista
kohtauksista ja totetumattomien näytelmien aihioista. Kirjan alussa Turkka
esittää kuvateorian ja eräänlaisen manifestin teatterillisen ruumiin
reformaatiolle, sekä kulttuurikriittisen näkökulman omasta ajastaan
”kokemuksen” kuivettumisena.
Kaikki vinksahtaa silloin kun tajuaa että one erikseen henkeä ja sitten
kuollutta lihaa, kiveä, maata ja likaa. Siinä samassa on mennyttä. Olet
irronnut mieleksi joka paremman puutteessa majailee tässä nahassa. Uhkaat
ja pakotat itseäsi kuin jotain vierasta miestä...
Samalla kun kaikki on kahtia, on oikea ja väärä, valo ja varjo, otsa on
otsa, sydänlihas on sydän ja sydämenmuotoinen piparkakku virittää jouluilon.
Siitä alkaen elät merkkien maailmassa.
Se joka elää merkkien mukaan on jo eksynyt ja riippuvainen selityksistä
ja selitykset ovat kulttuuri. Nyt ollaan tilanteessa jossa kulttuuri ei enää tue
ihmistä vaan lamauttaa. Tiedon paino estää luomasta uutta, luomasta uusia
kuvia uusille tuntemuksille. Hylkäämästä vanhoja symboleja ja luomasta
uutta.
(...) Eikä niiden varassa voi ihminen kuolla ja kestää kidutusta niin kuin
joskus on ollut mahdollista. Koska uskontoa ei enää ole, voi vain taide
uudistaa niitä mielikuvia joiden varassa ihminen itsensä ja elämänsä
hahmottaa.
Lausuma sisältää impersonaation kritiikin (yhdistyneenä psykofysiologisen
monismin julistukseen): se joka ”majailee tässä nahassa” on vieraantunut
ruumiistaan. Hän on ilmiselvästi kadottanut sen merkkien ja selityksien
kulttuurille, joka johtaa jatkuvaan tulkintojen, hämmennyksien, pinnallisten
identiteettien työstämismallien ylitarjonnan peilimaailmaan. Kyky tekoon,
toimintaan, elintilan haltuunottamiseen omalle tahtoruumiilleen on kadonnut.
Tiedon paino lamauttaa ruumiissa kuvien ja tuntojen yhteyden, elämänvietistä
ravintonsa saavien kuvien virran, ruumiin kyvyn ruumiillistaa rajuja,
ravistelevia, väkeviä kuvia omaan liikkeeseensä. Selityksien maailmassa,
tulkinnallisessa yhteisössä, kaikki kuvat ovat ongelmia, ylikoodattuja
tilanteiden ja tunteiden esityksiä. Ne eivät vakuuta, herätä uskoa, uhrimieltä.
Yhteiskunnan instituutioista taide on ainoa jäljellä oleva joka voisi muuttaa
tämän kuvien ja ruumiiden uskonpuutteen ja rappion. Ainoastaan taiteessa
esiintyvä vapaa luovuus mahdollistaa vanhojen identiteetin kuvallisten
työstämismallien (jokapäiväisten naamioiden) purkamisen ja uusien
elinvoimaisempien kuvien mobilisoimisen. Ennen kaikkea kuva kidutuksen
kestämisestä kuvan voimalla tuo esille ruumiillistamisen eetoksen: kuinka
näky valtaa lihakset, jänteet, veren ja hengityksen, kuinka näky tulee
ruumiiksi, sana lihaksi. Tämä kuvaa Turkan näkemystä impersonaation
teosta näyttämöllä: se ei ole taidokas silmänkääntötemppu vaan
kamppailullinen, agonistinen teko, joka valloittaa elintilansa shokin tavalla
sekä näyttelijän autosuggestiossa että katsojan hätkähdyksessä.
Eräs tapa reagoida tätä kulttuurin vieraantuneisuuden tilaa kohtaan on
viedä ruumiillistuminen loppuunsa, tuoda esiin henkilön, roolin ja esittäjän
ruumiskappaleisuus. Turkan alkukuva tai näky Aiheissa: ”Olen syntynyt
kusen ja paskan välistä. Se on alkuperäinen näkökulmani maailmaan,
niinkuin se on jokaisen joka tänne ilman keisarileikkausta tulee. Mihin sen
kadottaa?” (16) Lopussa turkka näkee: ”Verta pitäisi saada kentälle...” (164170) ja jatkaa koodalla, jossa kaikki väkivalta palautuu kyläyhteisöön,
lapsuuteen, säälimättömyyteen, sadismiin eläimiä kohtaan, joille oman
ruumiin heikkoudet, kolhut ja kohtalot kostetaan:
Kyllä se kansanperinne jota tallennetaan ja palvotaan on vain osa sitä
kulttuuria jota todellisuus oli. Eikä nykyaika ole parempi. Ahtaitten asuntojen
avioeropojat keksivät pahempia kuin me ennen. Pyydystävät lokkeja
rotanloukuilla jotka lyövät nokan irti. Houkuttelevat käteensä kesyn oravan ja
tuikkaavat nuppineulan syvälle lihaan. Se on kauheaa mitä heikoimmille
tehdään. Mutta jotain ovat nämä pojatkin joutuneet näkemään ja kokemaan.
(168)
Mitä ruumiille tehdään? Pyydystävät lokkeja rotanloukuilla jotka lyövät nokan
irti. Houkuttelevat käteensä kesyn oravan ja tuikkaavat nuppineulan syvälle
lihaan. Mitä ruumiille tehdään? on Turkan teatterillisen mielikuvituksen
ydinkysymys.
Tämä kysymys siirtää kulttuurikritiikin liikunnallisesti, aatteellisesti ja
emotionaalisesti vammautuneesta subjektista - passiivisesta ja naisisesta
vallan ruumiillistumasta - teon ja aktivismin piiriin. Kysymys toimii nivelenä
Aiheita-kirjan väkivaltaisen ja seksuaalistuneen mielikuvituksen ja
pedagogisen mielikuvituksen välillä.
Viitekeho ja aavekeho
Otan uudelleen esiin Aiheista Turkan pohdinnan kuvan ruumiillistamisen ja
uskon suhteista nykypäivän epäorganisoituneessa ja kaupallistuneessa
kulttuurissa:
Kenelle taide antaisi tänään voimaa kestää kidutusta? Sellaisia kuvia joista
mieli jaksaa pitää kiinni kuten aikanaan rististä ja joskus sirpistä ja vasarasta,
ja kestää. Entä taiteen mahdollisuudet pärjätä ruualle ja ryyppäämiselle.
Hahmottaako taide ihmisen nautintoja, niin että hän voisi hyvällä
omallatunnolla nauttia ja elää niitä mielessään uudelleen silloin kun niitä ei
enää ole. Mitä justhässinyt mies taiteesta, mitä se ikuistaa hänen uhostaan?
Entäs nainen jota juuri on pantu ja joka saanut vähän huutaa ja ulistakin?
Kaukaista hänelle on taide. Koska se on sortunut elämänpelon asialle,
kieltäytymään ja muistuttamaan eikä luomaan. Eikä muuta voi luoda kuin
uutta.
Kommentoin tätä Pepen ja Pedron kidutustapauksella. Tästä kahden
uruguaylaisen aktivistin kidutuksesta sotilasdiktatuurin aikana kertovat Maren
Vinar ja Marcelo Vinar kirjassaan Exil, ja ranskalainen psykoanalyytikko
François Roustang käyttää tapauskertomusta rakentaessaan sosiaalisen
ruumiin ja hallusinatorisen ruumiin käsitettään. Pedro on opiskelijakativisti ja
intellektuelli, Pepe taasen ammattiyhdistysaktivisti. Pedro murtuu
kidutuksessa, Pepe taas pakenee äärimmäistä kipua ja nöyryytystä
valveuneen. Tähän hallusinaatioruumiiseen kiduttaja ei yllä. Tässä
kidutuksen kestämisessä ei ole mitään sankarillista, usko on itsetuntoa,
sosiaalisen ruumiin tiedostamatonta toimintaa ja aistimellista vireyttä omassa
ruumissa. Kutsun tätä aavekehoksi vastakohtana pedagogiselle
käskysanastolle, viitekehykselle eli viitekeholle. Aavekeho on synesteettinen
järjestelmä ja elementaarisuus, jota kidutus ei pysty artikuloimaan
diskurssinsa momenteiksi: tunnustuksiksi.
Aina kun henkilö, tai ruumis, tunnistetaan vailla olennaista ylijäämää ja
satunnaisuutta tietyn luokan, etnisyyden tai sukupuolen vastaavuudeksi,
tehdään identifikaation nimissä mahdollinen väkivallan kohde. Poliittinen
väkivalta on systemaattista yritystä kiduttaa, puristaa ruumiista esille
eräänlaisena käskysanana ruumiille annetut tunnistemerkit, olennaiset
ominaisuudet poliittisen symboliikan kentällä. Ruumiista puristetaan irti
tunnustus: minä kuulun tähän luokkaan, minä olen tällainen, olen ne
ominaisuudet jotka määräävät minut tähän luokkaan. Ruumiille käsketään
tuhoavan vahingoittamisen, ruumiskappalemaistamisen teossa: tunnusta
ihonväriäsi, tunnusta sukupuoltasi, tunnusta poliittinen kantasi, äly yritä
esittää jotain mitä et ole. Kidutus on semioottisen merkityksen tuottamista
abstraktina lausumisavaruutena konkreettisen miimisen kyvyn omaavan
ruumiin tuhoamisella.
Aavekeho ei artikuloidu tunnustuksen symboliseksi momentiksi koska se
koostuu sosiaalisesta mimesiksestä: ruumiillisista käytännöistä, joihin liittyy
kaltaistuminen monen aistimukseen ja monen liikkeeseen. Kun kidutus
tuhoaa henkilön suhteen omaan ruumiiseensa hukuttamalla ruumiin
uudestaan ja uudestaan kylmään ja viskoiseen paskaan ja eritteeseen,
Pedrolle jää jäljelle inho ja kauhu omaa ruumistaan kohtaan: toteutunut
ruumiskappaleisuuden ja absoluuttisen orpoutumisen mahdollisuus. Hänen
maailmansa syntyy kidutuksen tilanteesta tuhoutuneen ruumiin sijaan, koska
kaikki suhde on ruumiista irtileikattu (”hermostollisvegetatiivinen”):
ystävällisempi kiduttaja jää maailmaksi, esittää kaikkivoipaisuutta suhteessa
joka on tullut infantiiliksi: tälle ainoalle jäljelle jääneelle
todellisuudentuntoiselle maailmanosalle Pedro tunnustaa, antaa kaikkensa.
Pepe, työläisaktivisti, kokee saman erityisen ruumiinsa tuhoutumisen,
mutta äärimmäisen kivun hetkellä hän pakenee toiseen ruumiillisuuden tilaan,
hallusinaatioon, jossa hän astuu kantakapakkaansa, saa kapakoitsijalta
eteensä tutun lasin kylmää olutta. Myöhemmin Pepen toverit tulevat toisessa
hallusinaatiossa yksi toisensa jälkeen kokemaan hänen kidutustaan,
kokoontuvat iloiseksi joukoksi, joka ympäröi tämän äärimmäisen
koettelemuksen kuin ryhmä opiskelijoita ennen koetta.
Pepe ympäröi kidutuksen tuottaman äärimmäisen kivun hetkellä itsensä
sosiaalisen ruumiin, monen ruumiin kuvalla. Tämä on elementaarinen, joka ei
artikuloidu, joka vastustaa kääntymistään diskurssiksi. Elementaarinen joka ei
psykologisoidu eikä ruumiillistu yhteen, erilliseen, äärelliseen
ruumiskappaleeseen. Ruumis ”joka on kaiken tasoisen vuorovaikutuksen
ilmaisun pinta, kaikkein intiimimmästä sosiaaliseen subjektiin. Se on varjo ja
läsnäolo jonka ei tarvitse tulla ajatelluksi... se on implisiittinen ruumiis joka
toimii perustana kaikelle ajattelemiselle, sanomiselle, tekemiselle, joka on
läsnä jokaisessa katseessa ja eleessä, kaikessa mimiikassa, puhunnan
musiikissa.” Tämä ruumis on luonteeltaan näkemisen, koskemisen,
kuulemisen, maistamisen, haistamisten kuvien verkosto. Tällä kuvallisella
monen ruumiilla, sen erityisellä historialla ja habituksella, Pepe pystyy
hallusinoimaan rikki kidutuksen koneiston: ”C’est par la présence
hallucinatoire de ses camarades que Pepe s’entoura d’un espace onirique
qui lui permit de mettre en échec la machinerie de la torture”. Tällä
aavekeholla on oma elämänsä ja liikkeensä, menneisyytensä ja
tulevaisuutensa joiden horisontit ylittävät kidutuksen operoiman
ruumikappaleisuuden.
Aavekeho, hallusinatorinen ruumis, mimiikan ruumiillisuus: kyky kestää
kidutus, kuvan ja näyn voima joka ruumiillistaa tällaisen kyvyn, löytyy
yksilöllisen ruumiin ja psykologisoidun ruumiin ulkopuolelta: tilanteellisesta ja
kuvallisesta ruumiista. Virtuaalinen ruumis, joka omaa kyvyn kaltaistua
moneen vielä eriyttämättä kaltaistumista erityiseen toiseutumiseen, erityiseen
esitykseen. Turkan mielestä tällainen ruumis syntyy eliittien taiteena,
äärimmäisen poikkeuksellisen koettelemuksen ja harjoittamisen kautta,
vastaan oman ajan löysien ja kulttuurivammaisten ruumiiden olemusta,
asentoja, tapoja tehdä ja vuorovaikuttaa. Toisaalta psykoanalyyttiset teoriat
pyrkivät kuvaamaan tällaisen aavekehon sijaan ”primitiivistä elementaarista”
joka toimii kaiken psykologisen kokemuksen ulkopuolena ja perustana. Atte
Oksanen tuo esille Thomas Ogdenin rajattoman aistiyhteyden käsitteen, joka
on ”kaikkein primitiivisin pyskologisen organisaation taso”:
Rajaton aistiyhteys on subjektin esisymbolinen, ruumiillinen affektiavaruus,
josta kaikki kokemukset minuudesta juontuvat. Se voi olla elimettömän
ruumiin tavoin virtaava ja rytminen, mutta voi pitää sisällään myös kauhun
liian rajattomasta hajoamisesta, minkä seurauksena saattaa olla muun
muassa kauhun tunne siitä, että putoaa ja vuotaa rajattomasti muodottomaan
tilaan.
François Roustangin mukaan näkemys omaa jonkinlaisen selitysvoiman
Pedron kidutuskokemuksen ja murtumisen suhteen mutta on täysin sanaton
suhteessa Pepen kokemaan hallusinaatioruumiiseen. Voitaisiin tietenkin
kysyä missä määrin Oksasen esiintuoma rajaton aistiyhteys vastaisi
Grotowskin biologisen kaaoksen käsitettä. Kenties nimenomaan
psykodynamiikkana? ”Ihmisen täytyy Ogdenin mukaan kohdata oma
primaaritasonsa ja myös primaaritasonsa aiheuttama kauhu”.
On toki huomattava kuinka poikkeuksellista Pepen
ääritikoettelemuksessa löytämä hallusinaatioruumiin pakopaikka saattaa olla.
Kidutus poliittisena väkivaltana ei kohdistu yksilön ruumiskappaleeseen vaan
se pyrkii tietoisesti rikkomaan yksilön ruumiissa piilevän kollektiivisen muistin
sosiaalisen mimiikan suhdeverkostot ja voimavarat ja purkamaan tämän
monen ruumiin tekniikat elementaariseen kokemukseen valuvasta ruumiista,
kivun yksittäiseen mustaan aukkoon supistuvasta ruumiista. Samalla kidutus
väkivaltana rakentaa kiduttajan ruumiin eheyttä ja symbolista auktoriteettia.
Kidutukseen turvaudutaan poliittisissa yhteiskunnissa, missä valta ei omaa
voimaa habituaalistaa laillisuuttaa eikä luoda viitekehoa, joka olisi jossain
määrin vallanpitäjille ja hallituille jaettu kokemuskenttä, kiistelyn kenttä. Tässä
mielessä kidutus on ääriesimerkki vallan ruumiillistamiselle, kuinka valta
tekee laittomuutensa konkreettiseksi, aistein todistettavaksi valtaa
vastustavan ruumiin häpäisemisessä huudoksi, kuseksi, vereksi ja paskaksi.
Homo clausus tunnerakenteena ja vallan ruumiillistumisen viitekehona
Hypoteettinen selitys sille, miksi Pedro murtui kidutuksessa, löytyy homo
clausuksen, suljetun ruumiin tunnerakenteesta. Pedron ruumiskuva omaa
jatkuvuuksia Norbert Eliaksen esittämälle sivilisaatiohistorialle, jossa pelko,
häpeä ja ramppikuume muodostuvat uuden tunnerakenteen elementeiksi.
Norbert Eliaksen sivilisaatiohistoria on olennaisesti eurooppalaisen
ruumiin pitkä historia, jonka kertomisen Elias aloittaa n. vuodesta 1000 j.a.a.
Sotaiset lääninherrat taistelivat väkivallan ja verotuksen monopolista
Euroopassa, jossa kaupungit olivat romahtaneet, rahatalous vaihtunut
tavaranvaihtoon, yhteisöt eristyneet sisäriittoisiksi paikallisiksi enklaaveiksi.
Kilpailu johti monarkkiseen järjestelmään jonka piirissä kaupungit ja
rahatalous aloittivat uuden kasvun. Monarkkinen väkivallan ja verotuksen
monopoli vaati keskitettyjen läänitysalueiden rauhoittamisen. Tämä oli
tärkeätä vallan monpolille itsessään ja verotettavan taloudellisen toiminnan
mahdollistamiseksi, kuten kauppareittien turvaamiseksi. Hovi rakentui
osaltaan tällaiseksi rauhoituskeskukseksi, jossa sotaherroista ja tappamisen
tekniikoiden taitajista kasvatettiin tanssijoita ja seurapiirivirtuooseja. Eliaksen
mukaan eurooppalaisen ruumiin pyrkimys ruumiillisten toimintojensa
tarkkailuun ja (oletettavasti) äkkipikaisen tunne-elämänsä hillintään oli
osaltaan seurausta tästä hoviaateliston harjoittamisesta teatterillisiin
rooleihinsa monarkian symbolisen auktoriteetin esityksessä.
Hoveissa jalostunut seurallisuuden virtuoosisuus, ruumiintapojen ja
tunne-elämän impulssiivisuuden hillintä johti emergenttiin tunnerakenteeseen,
jonka ominaisuuksia olivat jatkuva itsetarkkailu (suhteessa sylkemiseen,
piereskelyyn, seksuaalisen halun ilmaisuun, ulostamiseen, alastomuuteen,
pöytätapoihin, liikuntaan ja eleisiin), eleellisen liikunnan ja puhunnan
kompleksinen koreografia, ja toiminnan monimutkaistuminen kompleksisissa
riippuvaisuussuhteissa ja näiden verkostumisissa, joka johti pakkoon
ennakoida toiminnan ja ilmaisun seurauksia tulevaisuudessa.
Ranskan vallankumouksessa poliittisen valtaan nousseet porvariston ja
keskiluokkien miehet olivat jo läpikotaisin tapakasvatuksen ja
sivilisaatioprosessin läpikäyneitä ”suljettuja ruumiita” (homo clausus). 1700luvulla porvarillisissa ruokakunnissa lääkärien valta elämänhallinnan
auktoriteetteina oli kasvanut ja elämä keskittyi jokapäiväiseen nonnaturaalien hallinnoimiseen.
The ’non-naturals’ were factors external to man which inevitably and
continuously influenced his physical well-being: air, food and drink, motion,
rest, sleep and waking, evacuation and retention. Therapeutic advice to the
middle classes, contained in an increasing number of health-care manuals,
absorbed by a widening reading public, emphasized the idea of health as a
product of individual practice and control over the non-naturals. For the first
time ’health’ was erected into an ideal to strive for.
Tätä medikalisoitua ruumiinhallintaa vasten talonpoikien ja alempien luokkien
ruumis tuli pimeäksi, tiheäksi, mielettömäksi: näissä ruumiissa taikausko,
puoskarointi, fatalismi yhtyivät ylensyömisen ja juomisen tapoihin, iho
suojattiin lialla ja ulosteilla turvaksi pahoja henkiä vastaan. Porvarillinen
reformistinen ja pedagoginen projekti alkoi yhä enemmän kohdistua alemman
luokan kollektiivisen ruumiin valaisemiseen, oikaisemiseen ja
järkeistämiseen.
Dorinda Outramin mukaan Ranskan vallankumous synnytti hegemonisena
ruumiillistumana poliittisen ruumiin, joka perustui epäruumiille, ruumiin
kiellolle. Se synnytti poliittisen kulttuurin, jossa oikeaoppisuus perustui kyvylle
artikuloida ruumiin elementaarinen vastus symbolisen auktoriteetin
diskurssiin. Terrorin aikana, kun tuhansia porvariston jäseniä asetettiin
likaisiin ylikansoitettuihin tyrmiin rahvaan joukkoon ja kuljetettiin paitasillaan
härkävankkureilla mestauslavoille porvaristo synnytti sankarillisen itsemurhan
kultin, jonka keskeinen eetos liittyi eleettömyyteen ja resistanssista ja
rimpuilusta kieltäytymiseen: tunteellisuus ja energeettisyys olivat naisten ja
alaluokkien ominaisuuksia, keskiluokkainen protagonisti siirtyi hillitysti
historiaan jossa uskoi tulevansa puheavaruuden ajattomuuteen
inskriptoiduksi vaikuttajaksi.
Tasavallan vastustajat poissuljettiin tästä diskurssista liian ruumiillisina,
erityisinä ruumiillistumina, joihin liittyi lihallinen ja tunteellinen pimeys, jossa
piili salaliiton mahdollisuus. Poliittinen kulttuuri trivialisoi poliittisen, retorisen,
esittävän, toisiin ruumiskohtaloihin kaltaistuvan ruumiin (kinesteettisen
ruumiin, kineettisen halun ruumiin, väkijoukon liikkeen ruumiin, monen
ruumiin, naisisen tunneruumiin).
Ciceron esittämä tasavaltalaisen Caton sankarillinen itsemurha toimi
stoalaisena poliittisen identiteetin työstämismallina vallankumouksen
keskiluokkaisille protagonisteille, jotka ruumiillistivat tavassaan esiintyä
tasavallan kuvitteellisen ruumiin aineettomien arvojen eheyttä,
koskemattomuutta, moraalista ehdottomuutta.
Lacroix: Lyonilaiset kävivät lukemassa julistuksensa: olivat sitä mieltä ettei
heillä ole muuta mahdollisuutta kuin pukeutua togaan. Jokainen veti
naamalleen marttyyri-ilmeen: “Katsokaa nyt, minä tapan itseni isänmaan
puolesta eikä huutoa pääse”.
Nimenomaan medikaalistunut käsitys ruumiista itsekontrollin tehtävänä teki
tasavallan ruumiista vainoharhaisen: kaikki väärä ruumiillisuus, joka rikkoi
homo clausuksen ja stoalaisen askeesin periaatetta vastaan, saivat
valtiopetoksellisen leiman. Ruumiillistuminen ja yksilöllinen moraali
muodostivat eheyden joka kielsi väenkokouksen, heterogeenisuuden,
eleellisyyden politiikan näyttämöltä. Naisten, työläisten ja talonpoikien
ruumiilta kiellettiin metonyminen suhde tasavaltaan. Nämä ruumiit voitiin
kuvitella osaksi tasavallan ruumista ainoastaan pedagogisen työstämisen ja
harjoittamisen tien kautta, ja tähän kuului myös aistien harjoitus, koska
valistusajattelu käsitti aistimuksen osaksi ketjua, jossa syntyivät toisistaan
aistikuvat, yksinkertaiset ja kompleksiset ideat ja lopulta aatteet. Miehet
toimivat aatteen abstraktista palosta, naisten ajateltiin toimivan tunteen
varassa, puolustaen perheenjäseniä julmia kohtalon voimia vastaan.
Homo clausuksen psykologisointi
1800-luvulla medikalisaatio ja psykologisaatio jatkavat sivilisaatiohistorian
hovikulttuurista alkanutta ruumiin säädyllistämistä. Tähän prosessiin liittyy
kasvava kaikkien kansankerrosten - väestön - sisällyttäminen, joka 1900luvulla pyrkii häivyttämään erot säätyjen ja luokkien väliltä ja määrittelemään
moraalisen psykosubjektin joka on universaali ontogeneettisten lakien
mahdollistuma. Tässä prosessissa mieli siirtyy tilanteellisesta ajalliseksi
olioksi ja alueita yksilön kokemuksesta jää yhä enemmän eleellisen
kanssakäymisen ja esitettävyyden ulkopuolelle. Sivilisoitunut ja normaalisti
kehittynyt artikuloituvat toisiinsa ja jättävät ulkopuolelleen sivilisoimattoman
patologisena, normaalista kehityksestä poikkeavana.
Sivilisaatioprosessi synnytti miehisen habituksen, joka siirsi
sivilisaatioprosessin oletetun kohteen - viettienergian - julkisen toiminnan
kentältä ja hegemonisen dramaturgian yhteisöstä poikkeuksellisiin ruumiisiin:
naisten, neekerien, mielisairaiden, talonpoikien ja työläisten ruumiisiin. Mutta
etenkin Peter Stallybrass ja Allon White ovat korostaneen porvarillisen
kirjallisen tekijyyden genealogiassaan toista siirtymää: kuvitteellisten
primitiivisten yhteisöjen väkivaltaiset käytännöt ja säädytön ruumiillisuus ja
aistikylläisyys siirrettiin horisontaalisesta toiseudesta porvarillisen yksilön
sisäiseksi vertikaaliseksi toiseudeksi: hysteriaksi ja alitajunnaksi. Siirtymä
tapahtui samanaikaisesti itseyden käsityksen tekstuaalistumisen kanssa:
erilaisten omaelämäkerrallisten kirjallisten työstämismallien tullessa
elämäkerrallisen tekijyyden mediumeiksi.
Yksi keskeisimpiä vaikutuksia tällä eurooppalaisen ruumiin historialla
on ollut käsitys tunteiden liittymisestä yksityisen ruumiin sisäisen kokemuksen
ja tunteisuuden näkymättömälle vyöhykkeelle, ja olennaisesti kokemukseen
menneisyydestä, eletystä ainutkertaisesta historiasta tai tapahtumasarjasta,
lapsuudesta. Toinen vaikutus on käsitys tunteiden alkuperäisestä
energeettisestä voimasta ja hillittömyydestä joka on myös koettu nostalgiana
ruumiillisempaan ja tunnetäyteisempään, aistiherkempään olomuotoon:
erilaisiin käsityksiin ekstaasista, hurmoksesta, rakkaudesta, tai
kinesteettisestä intensiteetistä joka liittyy kamppailun hetkeen,
hyppäämisestä sokeaan liikkeeseen vailla murhetta menneestä ja huolta
tulevasta, seuraamuksista.
Taide ja teatteri tulevat alueiksi, joissa porvarillisen sivilisoituneen
subjektin ja porvarillisen tekijän mielikuvitus figuroi näitä poissuljettujen
toiseuksien tunnekylläisiä näkyjä. Ne voivat olla miehisen nostalgian
sävyttämiä liikkeen, väkivallan, intensiteettin, aistimuksen dynaamisia
ruumiskappaleita tai muunkaltaisia fasinaatioita väkivallan uhasta, elämän ja
kuoleman, ihmisen ja eläimen, miehisen ja naisisen, sivistyneen ja villin
rajatiloista ja erottamattomuuden vyöhykkeistä.
Sivilisaatioprosessi, joka alkaa vallaan ruumiin kasvattamisesta
hoveissa, päätyy ideologiseen pyrkimykseen psykologisoida modernien
kansallisvaltioiden ruumiita perheissä, kasvatuslaitoksissa, mainoksissa ja
taiteessa. Samalla homo clausuksen ja modernin porvarillisen psyykkisen
subjektin yhteenliittymä motivoi oman toiseutensa ja kapinansa: aistiruumiin
ja tunteet.
Kulttuurivamma: Turkka, Grotowski, Nietzsche
Modernit taiteen ja teatterin piirissä tapahtuvat reformaatioliikkeet voidaan
käsittää homo clausuksen tunnerakenteen ja suljetun ruumiin kritiikiksi.
Tällöin niitä voidaan pitää reformaatioliikkeinä, jotka pyrkivät vaikuttamaan
rakentamalla artikulaation viitekehoksi vaihtoehtoisen tai uudenlaisen
kinesteettisen identiteetin. Tässä rakentamisessa ei ole kysymys
näyttelijäntaidon tekniikoista vaan ruuumiillistamisen eetoksesta. Näin teki
Grotowski:
Tajuamme, että näyttelijä kasvaa työnsä olemukseen, kun hän ylittää omat
senhetkiset esteensä. Hän kasvaa toteuttaessaan rehellisyyden,
avautumisen, paljastumisen ja antautumisen rajatila-aktin. Tämä teko on
toteutettava siten, ettei ainuttakaan tapoihin liittyvää estettä väistetä. Edelleen
tämän äärimmäisen rehellisyyden aktin on muodostuttava elävässä
organismissa, impulsseissa, hengityksessä, ajatuksen ja veren rytmissä.
Tässä ruumiillistamisen mallissa tehdään ero minuuden ja habituaalisen
identiteetin välillä. Grotowskin taiteellisessa ajattelussa identiteetin ja
minuuden ero esittäytyy näyttelijyyden ja esittäjyyden erona. Esittäjyys liittyy
tyypillisiin tilanteisiin, ruumiin tekniikoihin, taitoihin ja jokapäiväisiin
naamioihin, näyttelijyys liittyy syvempään, olennaisempaan ja
yleisinhimillisempään kokemukseen, jonka puolalainen kokemuksesta
vieraantunut byrokraattinen poliittinen yhteiskunta jättää kokonaan
artikulaatioiden ulkopuolelle. Grotowskille teatteripedagogiassa on kysymys
kirurgisesta operaatiosta, jossa esittäjä leikataan pois näyttelijästä.
Identiteettien ja habituksien alle tukahtunut minuus täytyy ensin koetella esille
sarjassa äärimmäisen koettelemuksellisia harjoitteita.
1980-luvulla Turkan käsitys yhteiskunnasta ja toimijuudesta liittyy
elämäntapojen ja tunne-elämän kysymyksiin ja kaihtaa poliittisen
yhteiskunnan toimijuuden kysymyksiä.
Mitä enemmän perheistä tulee pienempiä, niin että ihmiset ei ole veljes- ja
sisarusparven vain yksi suuresta porukasta, mitä vähemmän on kollektiivista,
yleensä mitä vähemmän tämmöistä kollektiivista tendenssiä on, niin yhä
enemmän on tämän yksilön helvetti ja tietoisuus itsestä. Siitä syystä mä
uskoisin, että tällä hetkellä aikamme sankari on nimenomaan näyttelijä, joka
kykenee olemaan itsestään tiedostamaton.
Tiedostamaton tarkoittaa minuutta, josta sokeilla harjoitteilla operoidaan pois
yhteiskunallisissa tilanteissa vahingoittunut, kulttuurivammainen identiteetti,
jotta minuus voisi ruumiillistua liikkeessä joka on habituksista, tavoista,
epäröinneistä ja itsensä tutkiskelusta vapautunutta.
Tässä samassa vuoden 1989 haastattelussa Turkka kuvaa
suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ”tätä hetkeä” kilpailutalouden
kulttuurina, joka on peruuttamattomasti ohittanut moraalitalouden aikakauden
ja sen rakentamat hierarkiat taiteen ja viihteen välille. Suuretkin nimet ”tahraa
itsensä masturbaatiolla” erilaisissa tv-visailuissa ja mainoksissa.
Vastakohtaisesti tällaiselle viihteellistyneelle identiteetille ja taiteilijan
mediatisoituneelle minäkuvalle ja itsetunnolle Turkka asettaa näyttelijän joka
havisee itsellään, jonka suorituksessa olennaisinta on itsetiedottomuus.
Pedagogian ongelmana itsetiedoton suoritus merkitsee harjoitteiden
painotuksen siirtämistä pois eleestä ja ulkoisesta tilanteesta kinesteettisen
identiteetin rakentamiseen, eli ruumiillistamisen tapaan. Kulttuurikritiikki
keskittyy ruumiiseen ja sen esitykseen ja asettaa tämän esityksen
antagonistiseksi yhteiskunnan epäorganisoitumisen prosessille.
Turkan teatterikentän ja taidemaailman viihteellistymisen kritiikki vastaa
Grotowskin kritiikkiä esityskulttuurin prostitutioitumisesta. Kummassakin
kritiikissä esittäjyys tavaraestetisoituu ja minuus kadottaa perustansa
yhteisöissä ja symboleissa. Minuuden sijaan suorituksellinen identiteetti tulee
ahdistuksen ja itsetietoisuuden kohteeksi ja tätä kautta ramppikuume tulee
perustunteeksi. Kulttuuri tarjoaa televisioissa ja muissa julkisuuden medioissa
identiteetin rakentamisen työstämismalleja (lähtien pankinjohtajan farkuista)
niin runsaasti, että kaikki arvot ja hierarkiat romahtavat, kaikista tulee oman
identiteettinsä esittäjiä ja samalla jokainen kadottaa uskonsa omaan
esitykseensä tai sen perustumiseen johonkin kollektiiviseen arvoon ja
kokemukseen - kuten myyttiin. Jussi Vähämäki esittää tämän
nietzscheläisenä massakulttuurin kritiikkinä:
Kyse on ennen kaikkea symbolin kriisistä, yhteisesti yhdistävän ja yhteisön
olemassolon takaavan symbolin kriisistä ja sitä väistämättä seuraavasta
hierarkioiden kriisistä... ja sen eräänä piirteenä voidaan pitää identifikaation
välineiden (symbolien) runsautta, josta puolestaan juontuu toimivien
identifikaation välineiden täydellinen puuttuminen. Tämä luo kriisin,
epävarmuuden ja jatkuvan muutoksen mahdollisuuden, mahdollisuuden, joka
vähintäänkin haurastuttaa, mutta useimmiten sekoittaa kokonaan perinteiset
identifikaation välineet.
Tätä tilannetta vastaan täytyy ruumiillistaa näyttelijän liikkeessä ja
organismissa vastaperiaate, vastaliike. Vähämäki näkee symbolin kriisissä ja
identiteettien työstämismallien ylitarjonnassa fasistisen väkivallan
mahdollisuuden: tunteet, minuus, oleminen täytyy uudelleenruumiillistaa
välittömänä ärsykkeen tuntoaistimuksena. Itse täytyy itse perustaa
väkivaltaisena tekona, koska identiteettien massamarkkinoilla ei ole
argumentatiivisen yhteisöllisen osallistumisen vaihtoehtoa: oma osallisuus ei
tule poliittisesti ja historiallisesti perusteltua kiistassa menneisyyden
merkityksestä ja nykyisyyden haasteista.
Myös Grotowskilta löytyy uskon kritiikki. Jokainen joukko ja jokainen yksilö on
monien kielten Baabelin torni, jolta puuttuu yhtenäinen arvojärjestelmä:
... yritätte vakuuttaa toiset ja itsenne siitä, että todella uskotte. Vakuuttelu
muuttuu yleensä lopulta pikemminkin yritykseksi omistaa usko kuin uskon
todelliseksi sisäistämiseksi, sillä olette itsessänne aivan liian riitaisia.
Elämänne on jakautunut eri ympäristötekijöiden kesken. Teidät on varustettu
pienillä ajatuksilla, puolittaisella uskolla perheen, tuttavien ja työympäristönne
kulutustarpeisiin.
Reealisosialismin modernisaatioprosessi on tässä näkemyksessä rapauttanut
perinteisten yhteisöjen voiman ylläpitää uskoa. Kritiikki perustuu
epäorganisaation prosessille, jossa yksilöllistyminen merkitsee henkilölle
asettuvaa vaadetta perustaa itse oma todellisuutensa, usein jopa oman
ruumiillisen itsetunnon aistikentän elementeistä. Myös harjoitteisiin ladattava
uudenlaisen suorituksellisen ja sensomotorisen moraalisen paatoksen idea
löytyy tästä uskon, symbolien ja organisaatio rapautumisen prosessista:
ruumiin tapa ruumiillistua korvaa nämä repeytymät.
Grotowskin ja Turkan taiteen prostituutio kokee tunteet vieraantuneina koska
niistä on tullut esitettäviä. Tätä vastaan Turkka työstää näyttelijöitä jotka
ruumiillistavat tunteet kokonaisvaltaisesti. Muttä tämä ruumiillistamisen eetos
on vastaan ruumiillistamista: Turkka rakentaa perusharjoitteita, sokeita
harjoitteita, joissa ruumiillistuminen viedään uudestaan ja uudestaa ääritilaan:
biologiseen kaaokseen, Grotowskin sanoin (yksinkertainen esimerkki
rasituksen aiheuttama huumauksen ja tietoisuuden ja tajuttomuuden rajatila).
Biologinen kaaos vaatii muodon, tahdon, suitset, kurinalaistamisen. Tässä
ruumiillistuminen tulee auto-organisatoriseksi: se irtoaa ulkoisesta
symbolisesta auktoriteetista (näyttelijä joka ”havisee itsellään” ei ole enää
”ihminen joka on ulkoapäin ohjattu, joka on ulkoapäin vaikutettu”) ja kohtaa
kulttuurisen tilanteen jossa ulkoinen yhteiskunta ja sen tyypilliset tilanteet
eivät tarjoa organisaatiota: teknologia ja mediatisaatio ovat tehneet
ruumiillistumisesta kuvallisen, mielikuvituksellisen, virtuaalisen pelon
maailman. Ruumiillistua pelkoa ja ramppikuumetta vastaan: Turkan kriittinen
näkemys oman ajan laitosteatterista yhdistää hänen pedagogiansa
Stanislavskin spektaakkelikammoon: katsomo on musta aukko, josta
vihamielinen yhteiskunnallinen kuluttajien massa yleisönä ahmii
pahantahtoisilla silmillään näyttelijän ruumiillista olemista. Tätä mustaa
aukkoa vastaan, jota voisi kutsua historialliseksi aistiksi, eli viekoitukseksi
tulla toisen kautta itseksi, tulla palautteeksi, turkkalainen näyttelijä suorittaa
roolin ruumiillistamisen. Jussi Vähämäki kuvaa Nietzcshen kautta tällaista
tahdon sankaruutta:
Vastakohtana ”historialliselle aistille” Nietzsche näyttäisi puolustavan
käsitystä voimasta, joka on niin voimakas, että se kykenee jopa alistamaan
itsensä, rajoittamaan itseään. Kyse on tahdosta, joka tahtomisessaan yltää
itseensä vailla yhdenkään kahlitsevan ulkoisen historian tai olion välitystä,
tahtoa, joka löytää itsensä yksin ja muodostuu näin ainutkertaiseksi ja
riippumattomaksi.
Grotowskin via negativa
Tehdäkseen näyttelijäoppilaan avoimeksi mielikuvien tai ”näkyjen”
syöttämiselle Turkka seuraa Grotowskin via negativaa ja Grotowskin
kulttuurikritiikkiä - jokapäiväisen naamion tai väärän habituksen kritiikkiä joka
on myös aikansa laitosteatterin, elokuvan ja teatterin ja esittävän viihteen
kritiikkiä - taidon, tempun, prostituution kritiikkiä. Näky on Turkalle merkin
vastakohta koska se omaa aina suhteen välittömään ruumiillistumiseen. Näky
on kuva tai symboli välittömänä ruumiillistumana, ei sisällön ja merkitsijän
tulkinnallisena viipeenä. Koska Turkka ei hyväksy aikansa laitosteatterin
materiaalisia rakenteita, hänen on pakko asettaa ”näky” yksilötaiteelliseen
perspektiiviin, pois imitaation kaltaistumisen eleestä ja impersonaatiosta
syvemmälle liikkeeseen ja hermostolliseen järjestelmään, organismin
elintilaan. Näky valtaa elintilaa organismissa ja organismi valtaa elintilaa
esittämisen tapahtumassa tavalla joka viittaa itsensä todistamiseen ja
koettelemiseen aikansa kulttuurisia rakenteita ja tunnerakenteita vastaan.
Grotowskille ja Turkalle jumala tai myytti ovat kuolleet, ja kummallekin on
selvä että tästä tilanteesta seurannut voimakkaiden, yhteisöllistä uskoa
luovien symbolien romahtaminen voidaan kohdata ja eheyttää ainoastaan
taiteilijanäyttelijän organismissa.
Kun mikään ei enää ole lopullisesti varmaa eikä mikään selvää sillä
välttämättömän varmuuden alueella, jolla esteet voidaan ylittää, jäljelle jää
konkreettinen organismi. Vain näyttelijän elävässä elimistössä lihallistunut
myytti voi toimia tabuna. Elävän organismin intimiteetin loukkaaminen sen
konkreettisessa, fysiologisessa mielessä sekä hurjuuden rajat ylittävät
sisäiset impulssit palauttavat myyttiselle tilanteelle sen alkuperäisen
konkreettisuuden. Tämä johtaa totuuden kokemiseen.
tai
Näyttelijän on käytettävä näyttämöhahmoaan kuin kirurginveistä kyetäkseen
preparoimaan persoonallisuuttaan... Kyse on kuvitteellisen hahmon
käyttämisestä eräänlaisena trampoliinina, instrumenttina, jonka avulla
voimme tunkeutua syvälle jokapäiväisen naamiomme alle. Kyse on
persoonallisuutemme intiimien alueiden koskettamisesta, jotta ne voitaisiin
”uhrata”.
Monet Turkan oppilaat ovat omaksuneet tämän organistisen tai
psykofyysisen ruumiin perinpohjaisen koluamisen ”lunastuksen” muotona.
Grotowskin tie, raadanta, prosessi, totuuden etsintä jokapäiväisen naamion
takaa toimii työstämismallina kysymykselle mitä tehdä ruumiille? Grotowskin
harjoitteiden teologisointi (negatiivinen teologia ja via negativa yhtyvät)
asettaa tabun ja myytin yksilöllisen organismin lihaksien ja hermosäikeiden
nodaalipisteisiin. Turkalla kirurgin veitsi toimii jo perusharjoitteiden tasolla,
joita kutsun sokeiksi harjoitteiksi: ne ovat tilanteettomia ja suunnattomia ja
ainoa mahdollisuus suorittaa niitä oppilaille on heittäytyminen tekemiseen.
Turkan kirurginen veitsi: sokeat harjoitteet
Sokeiden harjoitteiden tarkoituksena on rakentaa perustaa tunteiden atleetille
purkamalla totunnaisia tunteiden esittämisen tapoja. Purkamisen välineenä
Turkka käyttää mm. huippu-urheilun harjoitteita (Tshekkoslavakian
jääkiekkomaajoukkueen harjoitteet). Pedagogia nähdään kirurgisena
operaationa, joka (ainakin kuvaannollisesti) tieteelliseen fysiologiaan
perustavana pyrkii suorituksellisen kehon ja tunnekehon
uudelleenrakentamiseen ”perusteista” lähtien: elementeistä, joihin
spektaakkelikulttuuri ja kulutuskapitalismi ei ole vielä kirjoittanut
kulttuurivammojaan. Grotowski ilmaisee pyrkimyksen seuraavasti: ”Jos
tuntisin tarvetta käyttää tieteellisiä termejä, sanoisin, että käytämme tiettyjä
käsitteitä ikäänkuin yllykkeinä päästäksemme tiettyyn primitiiviseen ja
ideoplastiseen toteutukseen.” (mt. 28)
Psykosomaattinen erottelu pyritään perusharjoitteissa, sokeissa harjoitteissa
kumoamaan: psyyke on soma. Soman, ruumiillisen, fysiologisen täytyy
saavuttaa koettelemuksellisissa harjoitteissa uudenlainen kipukynnys,
kestämisen taso, joka tulee myöhemmin habituaaliseksi, uudeksi perustaksi
tunteen fyysisille ilmauksille ja esittävälle toiminnalle. Koettelemukselliset
harjoitteet ja niiden synnyttämä rasitus ja vireystila ja sokean heittäytymisen
tila, tekemiseen heittäytymisen tila, siirtävät (oletettavasti) näyttelijän
tunnetilan tavanomaisen tunnekokemuksen yläpuolelle.
Sokeista harjoitteista lapsen ja eläimen liikkeen jäljittely on esimerkki: tähän
esisasentoon liittyy lihat-ylös-liike, jota jatketaan portaita ylös-alas
juoksemalla ja erilaisissa ”kipukynnystä rassaavilla” venytysliikeillä.
Suoritukseen kuuluu rasitus ja kipu joka päästetään ilmi suun kautta
mölisemällä. Nämä harjoitteet tuovat mieleen Butoh-tanssin liikekielen. Niissä
pyritään löytämää eläimen ja ihmisen erottamattomuuden vyöhyke
liikunnasta, joka tavallaan avartaa esittävän ruumiin hallitut tunteiden oireiden
ehdolliset refleksit ajallisesti arkkityyppiseen, esiyksilölliseen ja
esihistorialliseen ehdottomaan muistiin. Sekä lapsi että eläin ovat vailla
kulttuurista itsetarkkailua, sivilisaatioprosessin panoptikon-maista tilaa, jossa
ollaan voimakkaasti tietoisia toisen katseesta ja omasta ulkomuodosta
figuurina toisen arviovassa, tuomitsevassa aistikentässä.
Eläimen pystykävely: Kävellään vatsa pitkänä ja rintakehä laajana ylhäällä.
Yhdistetään kävelyyn ammottavasta kidasta nouseva huuto. Välillä
laskeudutaan ”neljälle jalalle”; silloin eturaajoina astuvien käsien liike lähtee
lavoista ja kurkottuu eteenpäin, takaraajoina olevien jalkojen askel nousee
lantiosta alkaen. Takamus on ylhäällä, lantionmutka nivusissa alhaalla, maha
venyy olemattomiin ja rintakehä laajenee, kun vartalon lihat ja liike-energia
sunnataan ylös ja eteen. Jokainen askel tehdään noston kautta, nostamalla
rintaa ja kitaa kattoa kohti. Nivusissa on venytys, lantiossa mutkaa ja polvissa
joustoa sen verran, että askel liikkuu lantiosta.
Harjoitus vois viitata esihistorialliseen vaiheeseen, jossa eläin nousee
kahdelle jalalle, ruumis latistuu, suu vapautuu puheelle, kädet työvälineiden
käytölle tai eleille, kasvot miimisen suhteen tai tunnetilan visuaaliseksi
merkiksi: kissaeläimen ruumis taasen jatkuu jäntevänä kokonaisliikkeenä ja
lihaksiston kaarena takajaloista ja ruumiista aukeavaan kitaan, joka raatelee
tai murahtelee. Rakenne on saalistava, suorituksen maksimaalisen tehon voi
aistia anatomiasta. Tarkoitus harjoitteessa on siis ”palata” ruumiiseen, joka
toimijana edeltää inskriptiivisiä käytäntöjä ja eleellismiimistä semiotisaatiota.
Tällaisten harjoitteiden tulisi toistojen kautta tulla uudenlaiseksi liike-kielen
peruselementeiksi, soinnuiksi lihaksistossa ja elimissä, jotka tulevat aina
mukaan uudenlaiset esittävien tehtävien suorituksissa. Tässä yhteydessä
haltioitunut puhe ja tunnerinta uudelleenrakennetaan ”eläimen
sensomotorisessa analogiassa”.
Ihmisen tunnekeskus on rinnassa; näyttelijän rinnan liikahdukset tuovat
tuntemiseen totuuden hetken. Rintaa treenaamalla näyttelijät oppivat
tekniikan, jonka avulla heidän on mahdollista päästä eroon amatöörimaisesta
kasvoilla ilmentämisestä ja kuvittelupohjaisesta eläytymisestä. Rintakehällä
näyttelijä saa syntymään vaikutelman, ettei hän ole tietoinen itsestään. Tämä
kuitenkin edellyttää niin hyvin harjoiteltua tekniikkaa, ettei se enää
näytellessä paljastu erilliseksi rinnan koreografiaksi.
Tässä fyysinen tai fysiologinen kritiikki suhteessa eleelliseen esittämisen
malliin tulee selkeästi esille: tunteiden ilmaisut rakennetaan ositetun ruumiin
uudesta kuvitteellisesta arkkitehtuurista käsin, ulkoisista liikkeiden ja
fysiologian hallinnoista niiden aiheuttamaan tunnerintaan oireena, joka antaa
liikeperustan tunteiden esitykseen roolihenkilönä. Samalla rinnan harjoittelu
on kehonrakennusta: sen on tarkoitus lisätä näyttelijän ruumiin symbolista
auktoriteettia, arvovaltaa. Kehonrakennus merkitsee tahdon ja käskyn
ilmitulemista annetussa anatomiassa, väkivaltaista ruumiin keskeytystä, joka
mm. klassisen baletin tanssijoilla näkyy yhdenmukaisina luuston rakenteen
muutoksina. Mutta kehonrakennus tulee ilmi myös ruumismuistin
ulottuvuutena, jolloin väärällä tavalla sivilisoitunut ja sosiaalistunut ruumis
puretaan arkkityyppisemmän, ilmaisuvoimaisemman liikkujan tieltä.
Pedagogiaan etenkin porvarillisessa reformistisessa mielessä liittyy aina
vaihe, jossa toimija joutuu liikkumaan toisen vieraan tahdon komentana
ruumiina, ymmärtämättä tämän tahdon tarkoitusperiä. Tällöin sokeus
tarkoittaa myös uskonvaraista tekemistä, joka erottuu mielekkäästä
toiminnasta tai eleellisestä toiselle esittämisestä.
Pedagogisesta vallasta ja väkivallasta
Ruumiillistamisen historiallisen prosessin olen liittänyt Norbert Eliaksen
sivilisaatioprosessin kuvaukseen. Erityisesti homo clausuksen itsekontrollin,
käytöstapojen, säädyllisyyden ja arvokkuuden siirtäminen porvaristolta
alaluokkien ja työväenluokan habitukseen on synnyttänyt porvarillisen
reformismin ja pedagogian instituutiot. Pedagoginen vallankäyttö tavallaan
kertaa länsimaisen vallan ruumiillistumisen sivilisaatioprosessin ja esittää
ruumiillistumisen rajatun koetilanteen vallankäytön mikrofysiikkana.
Pedagogia olettaa ideoplastisen ruumiillisuuden oppilaiden elementaarisena,
artikuloimattomana ruumiina, johon pedagoginen auktoriteetti omaa voiman
kirjoittaa oman taiteellisen ideologiansa viitekeho. Viitekeho on metaforiikka
ja käskysanasto ja puheavaruus pedagogisessa tilanteessa rakentuvalle
ihanneruumiille ja ihannesuoritukselle. Se on opettajan ja oppilaan jakama
tulkinnallinen horisontti ruumiin kyvykkyydelle ja sen arvioimiselle liikkeen
ominaisuutena. Seuraavassa käytän Susan Leigh Fosterin artikkelia
länsimaisen teatterillisen tanssin pedagogiikasta selventämään ruumiin
viitekehollistamisen prosessia.
Susan Leigh Foster kuvaa tanssijan ruumiillisen kokemuksen
artikuloitumisesta tietyn kaltaiseksi harjoitteissa.
I know the body only through its response to the methods and techniques
used to cultivate it.
Foster puhuu länsimaisista teatterillisen tanssin koulukunnista, mutta hänen
pedagogisen prosessin erittelynsä katson koskevan kaikkia fyysisen
pedagogiikan muotoja. Foster kuvaa harjoitteiden aikaansaamia muutoksia,
jotka liittyvät tiettyyn esteettiseen ideologiaan ja sen käskysanastoon ja niiden
rakentamaan ideaaliseen ruumiiseen:
The daily practical participation of a body in any of these disciplines makes of
it a body-of-ideas. Each discipline refers to it using select metaphors and
other tropes that make it over. These tropes may be drawn from anatomical
discourse or the science of kinesiology; or they may liken the body to a
machine, an animal or any other worldly object or event. They may be
articulated as verbal descriptions of the body and its actions, or as physical
acitons that show it how to behave. Whether worded or enacted, these tropes
changes its meaning by re-presenting it.
Tanssijan ruumis rakentuu aistitun ruumiin ja ihanteellisen ruumiin
jännitteessä. Se koostuu sekä lihastuntemuksista, hiestä ja hengityksestä,
rasituksista ja kitkasta jänteissä ja nivelissä, että erilaisista hallituista
asennoista ja suorituksista joille esteettinen tekemisen tapa perustuu.
Tanssijan ruumis reformoituu kinesteettiseksi identiteetiksi: proprioseptiivinen
aisti tulee keskeiseksi sensoriumissa, aistien työnjaossa. Sille syntyy
ominaislaatuinen kokemuksellisuus: luusto, lihaksisto, hermosto ja
rasvakudos tulevat figuureina etualalle, keuhkot, vatsa, aistielimet ja
verenkierto etääntyvät taustaksi, muut elimet kadottavat jopa kokonaan
merkityksensä. Ihanteellisen ruumiin esteettinen puheavaruus ja viitekeho
alkaa enemmän ja enemmän jäsentämään aistittua ruumista, ja tässä
jäsennystyössä keskeisenä välittäjänä toimii osoittava ruumis: opettajan
ruumis, toisen tanssijan ruumis, omakuvallinen ruumis, [elo]kuvallinen
ruumis. Osoittava ruumis osoittaa mitkä elementit liikkeestä ja
ruumiskumppanuudesta tulevat tarkkailun alaiseksi: se osittaa ruumiin,
osoittaa oikean tai väärän tavan liikkua, editoi koettua ruumista viitekehoksi,
osaksi esteettistä ihannetta, puheavaruutta, ideologiaa, teoksellisuutta.
Each dance technique relies on an extensive nomenclature, sometimes literal
and sometimes metaphoric, for designating key areas of the body and their
relations. A dancer may be asked to ”rotate the head of the femur in the hip
socket,” ”lift the floating ribs” or ”increase the space between the skull and the
vertebra”; alternatively, to become ”a balloon expanding with air” or ”a
puppet.” Techniques might visualize the body as a set of abstract lines
running close to the bones, as a set of points or regions of the surface and
interior, as a set of forces that lift, descend, expand or condense specified
areas of the body. Dancers pull, tuck, extend, lift, soften and lengthen areas
of the body throughout the duration of the technique class. They learn the
curves or angles that body parts can form, and to place these in a particular
shape at a given time. They learn to delineate rhythmic structures, to regulate
the flow of effort from one part to another, to sculpt, trace and imprint these
parts in space.
Ruumis figuroituu viitekehyksessä, muodostaa tapoja liikkua (hyviä ja
huonoja), metaforistuu ja alkaa elää ja tuntea koetussa ruumiissa
viitekehollisen kielen ilmaisujen vaikuttavuutta. ”The dancer pursues a certain
technique for reforming the body... (482). Ruumis alkaa todistamaan
aistimellisesti ja liikunnallisesti viitekehon metaforiikan oikeutusta,
uskottavuutta ja merkityksellisyytä.
Lihasluustollinen (”Musculorsceletal”) (propriosiptiivisen aistin kautta koettu)
aistittu ruumis alkaa artikulaationa ja viitekehon perustana myös hallitsemaan
visuaalista kenttää, arkisten toimintojen, askareiden ja tilanteiden
ruumiskenttää. Tanssija kehittää kinesteettisen empatian tunteen toisia
ruumiskumppaneita kohtaan (suhteessa asentojen rentouteen,
jännityneisyyteen, kivuliaisuuteen, kineettiseen haluun ja esteisiin) joka
toisaalta voimakkaasti eroaa seksuaalisesta tunteisuudesta. Niin kuin
sivilisaatioprosessin homo clausus, Fosterin tanssiva ruumis eristää
seksuaalisen ruumiin omaan tilaansa, joka sulkeistuu aistikentän ja
kokemuksen vuoropuhelusta yksityiseen ja esittämättömään. Homo
clausuksen mukaisesti kinesteettinen empatia ja lihasluustollinen ruumis
tulevat jatkuvan itsetarkkailun ja toisten ruumiiden tarkkailun
ulottuvaisuudeksi: koko ajan uusia vajavaisuuksia havaitaan suhteessa
viitekehon suoritukselliseen ideaaliin, uusia reformaation ja eheyttämisen,
osittamisen ja kehittämisen projekteja aloitetaan. Täten tanssijan artikuloitu
ruumis muistuttaa myös psykologisoitua ruumista jatkuvassa omakuvan
arvostelussa, vertailussa ja tarkkailussa suhteessa muihin ruumiisiin,
vajavaisuuden ja ammottavuuden kokemuksessa, jatkuvassa tarpeessa
eheyttää itseään.
Fosterin käsitteistö antaa mahdollisuuden ymmärtää sivilisaatioprosessin
kaltaista pedagogisen vallan ruumiillistumista viitekehon sisäistämisenä.
Tällainen ”luotu” ruumis omaa erityisen arvonsa työstämismalleissa, jotka
ylläpitävät ja edelleenkehittävät sitä kinesteettisenä identiteettinä, jonka voi
myös kadottaa. Mutta sisäistetty viitekeho ruumiin tekniikoina on myös
pedagogisen auktoriteetin ja oppilaan sisäistetty valtasuhde: oikeus käskeä
itseään on ansaittu harjoitteilla ja koettelemuksilla. Tätä prosessia voidaan
tarkastella myös identiteettien artikulaation prosessina, jolloin tulee
ymmärrettäväksi eri esteettisten ideologioiden kiista ja antagonismi
pyrkimyksissä viitekehollistaa ruumiita.
Foster antaa mahdollisuuden identiteettien artikulaation ajattelemiseksi
ruumiillistamisena. Tämä voidaan liittää psykologisoidun homo clausuksen
viitekehoon. Annetaan antropologin kuvata tätä perusmallia:
In our folk view of people and society we assume that people are separate
entities, unique bounded units, which form a real unity which transcends all
other divisions. We may believe that these bounded individuals consist of
different elements, for example blood and flesh, or soul and body, but these
‘internal’ parts are linked to each other in a much more real and intimate way
than the way ‘different’ people are linked to each other. For us different
people are linked merely by ‘social’ or ‘emotional’ or ‘moral’ relationships, but
these relationships are not for us as real as those which exist between the
component parts which make up the individual.”
Artikulaatio tai pedagoginen reformaatio voi pysyttäytyä suunnan
antamisessa käyttäytymiselle erilaisissa sosiaalisissa suhteissa. Mutta se voi
myös fyysisenä kasvatuksena pyrkiä luomaan ”sisäiset suhteet” lihan ja
veren, mielen ja ruumiin välillä uudestaan ja pyrkiä täten luomaan ”uusia
ihmisiä” eli uusilla kyvyillä varustettuja ruumiita. Tätä Foster on kuvannut
länsimaisen teatterillisen tanssin synnyttämällä lihasluustollisella
ruumiskuvalla. Maurice Blochin kuvaus homo clausuksen yleistyneestä
viitekehosta antaa myös mahdollisuuden ymmärtää vastaan ruumiillistamisen
ja fyysillistämisen projekti kinestesialiikkeenä: juuri siinä historiallisessa
tilanteessa missä ”pelkät” sosiaaliset suhteet, tunnesuhteet, moraaliset
suhteet koetaan oleva kriisissä, epäorganisoitumisen tilassa, ruumiin
todelliset sisäiset suhteet koetaan surrogaattiyhteisönä, jota voidaan ylläpitää
eheänä, jota voidaan muuttaa ja harjoittaa, joka voidaan kuvitella toiminnan,
aktivismin ja vaikuttamisen maailmaksi.
Viitekehon, elementtien ja momenttien suhde artikulaatioprosessissa omaa
yhtäläisyyksiä Michel de Certeau’n tavalle esittää porvarillinen reformaation
prosessi sivilisaatioprosessista poissuljettujen ruumiillisten toiseuksien
työstämisenä skripturaalisen ekonomian piiriin.
The installation of the scriptural apparatus of modern ”discipline”, a process
that is inseparable from the ”reproduction” made possible by the development
of printing, was accompanied by a double isolation from the ”people” (in
opposition to the ”bourgeoisie”) and from the ”voice” (in opposition to the
written): Hence the conviction that far, too far away from the economic and
administrative powers, ”the People speaks.” This speech is alternatively
seductive and dangerous, unique, lost (despite violent and brief outbreaks),
constituted as the ”Voice of the people” by its very repression, the object of
nostalgic longing, observation and regulation, and above all of the immense
campaign that has rearticulated it on writing by means of education.
Michel de Certau’n näkemys porvarillisesta pedagogiigasta ja reformismista
on yhtäläinen Stallybrass ja Whiten näkemykselle porvarillisen kirjallisen
tekijän syntyhistoriasta väenkokouksien heterogeniasta irtaantumisena eli
inkorporatiivisista käytännöistä irtaantumisena inksriptionaalisiin käytäntöihin.
Prosessissa pedagogia perustaa itsensä poissuljettuun toiseen, joka antaa
sille materiaalisen, historiallisen ja operationaalisen legitimaation. Poissuljettu
toinen on sivilisoituneesta mielestä poisleikattu ruumis, analyyttisestä
kirjoituksesta poisleikattu ääni. Voitaisiin myös sanoa että ääni, ruumis, kansa
perustavat pedagogisen symbolisen aukoriteetin antamalla sille
heterogeeniudessaan ja moneudessaan tehtävän ja tietyn operationaalisen
tilan jossa kehittää tehtävään soveltuvia instrumentteja (harjoitteita).
Tämä toinen antaa työstämisen ja artikulaation projekteille
materiaalisen perustan, aineellisen tiheyden, vastuksen, reaalisuuden
tunnun. Se antaa tehtävälle - viitekehon kirjoittamiselle elementaariseen
ruumiiseen - tietyn sankarillisuuden ja miehisyyden leiman, joka syntyy siitä,
ettei vastassa ole pelkkä propositio vaan liikkuvia, aistivia ruumiskappaleita.
Tämä pedagoginen vallanhalu kohdata, kesyttää, avata, notkistaa
todellisia ruumiita, energeettisiä kappaleita, vaarallisia, villejä, historian ja
salongin ulkopuolisia voimia on erityinen porvarillisen kirjallisen tekijyyden
muoto: diskurssin perustaminen. Se on sekä antagonistinen että nostalginen
operaatio, joka usein projisoi kesyttömän ruumiillisuuden pedagogisen
subjektin omaan menneisyyteen tai pedagogisen sivistyksen omaan
menneisyyteen: erityisesti lapsuuteen tai primitiivisyyteen. Se on operaatio
joka asettaa dynaamisen objektin tai energetiikan (todellisten fysikaalisten
voimien vastineen) operaatioiden instrumenttien ja tulkinnallisten mallien
ulkopuolisuudeksi, jotta oman hermeneuttisen tai abstraktin analyyttisen työn
”kalvakkuus” saisi tietynlaisen kamppailun muodon, ruumiillistuisi (toisen)
lihana ja verenä.
Ranskalainen 1900-luvun alun teatterilaitoksen uudistaja Jacques
Coupeau toimii esimerkkinä reformaation ja pedagogisen projektin
yhtymisestä tavassa asettaa infans, tabula rasa, sisällöstä ja kuvista
sulkeistettu ruumiillinen elementaarisuus pedagogisen auktoriteetin toiseksi.
Ominaista 1900-luvun pedagogisille auktoriteeteille on pyrkimys päästä
kirjoittamaan taiteellinen filosofiansa ”vielä koskemattomiin” tai eleellisesti
neitseellisiin ruumiisiin.
Jacques Coupeau ja näyttelijän ruumiin de-urbanisaatio
Ennen Coupeau’ Vieux-Colombier - teatteria ja -näyttelijäkoulua näyttelijöitä
koulutettiin ainoastaan Comedie-Français’sn konservatoriossa. Coupeau
kutsui tätä vanhakantaista koulutusta ja sen synnyttää esitystyyliä ja
tähtijärjestelmää cabotinage-käsitteellä:
a disease that is not only endemic to the theatre. It’s the malady of insincerity,
or rather of falseness. He who suffers from it ceases to be authentic, to be
human. He is discredited, unnatural... I am not only speaking of the ’so-called
stars’, of those phenomena, those poor monsters whose deformities are too
obvious too require description. I am speaking of all actors, of the most
unimportant of them and of his [or her) slightest gesture, of the total
mechanisation of the person, of the absolute lack of profound intelligence and
true spirituality.
Tästä lähtökohdasta käsin on ymmärrettävää Coupeau’n porvarillisen
reformismin suunta: kommuuniin maaseudulle, jossa miljöö mahdollistaa
tiiviin sosiaalisen suhdeverkoston ja kehittyvän velvollisuudentunteen ja
käsityksen yhteistyöstä, joka sisältää erilaisia puhdistautumisen riittejä,
elämäntavallisen askeesin, tiukan päiväjärjestyksen, itsekurin,
kurinalaisuuden. Tabula rasa on ideaali, johon maalliset resurssit eivät
koskaan anna mahdollisuutta: koulutuksen tulisi alkaa lapsista, vapaasta
liikunnasta, eläinten jäljittelystä, erilaisista leikin muotoon puetuista
harjoitteista. Tietynlainen näyttelijätaiteen pastoraalinen harjoitus, puhtauden,
naiiviuden, spontaanisuuden uudelleenlöytäminen.
Coupeau’n teatterin reformismi selkeästi pakenee teatterillista esitystä
ja impersonaation ruumiin tekniikoita ja julkista ja julkeaa ulottuvuutta.Tämä
tulee esille tukeutumisena kinestesialiikkeeseen sen eri muodoissa:
uimisessa, voimistelussa, sotilaskoulutuksen esteradassa. Coupeau myös
tutustui eurytmiikkaan, tanssin, musiikin, rytmin harmonisoimiseen.
Myöhemmin naamiosta tulee tärkeä autenttisuuden välinen: naamiolla
estetään ramppikuume, ”veren jäätyminen suonistossa (veret seisauttava)”:
kasvot ovat modernin ihmisen läpikotaisimmin sosiaalistunut ruumiinosa,
impersonaation lihaksisto, kliseiden, pelkojen, ennakkoluulojen kasautuma,
jonka peittäminen naamiolla vapauttaa ruumiin ja äänen autenttiseen
tunneilmaisuun ja liikuntaan. Naamio liittyi laajempaan pyrkimykseen luoda
tyhjää näyttämöä vastaava neutraali valmiuden tila näyttelijän
ruumismielessä. Ennen jokaista ilmaisua lihasmuisti tulisi tyhjentää
automatismeista, mieli ajatuksista. Myöhempi ranskalainen pedagogi ja
näyttelijätaiteen uudistaja Jacques Lecoq ottaa neutraalin maskin
harjoitteisiinsa, jotka keskittyvät ruumiilliseen liikuntaan ja valmistautumiseen
joka edeltää vuoropuhelua, puheaktia, impersonaatiota. Pyrkimys valkeaan
paperiin, tabula rasaan, merkitsee ärsykkeen ja aistimuksen/reaktion
suhdetta tilassa, jolla ei ole historiaa tai ”meteliä”, joka eristää näyttelijän
esittäjästä (ja yleisöistä, väenkokouksista, distraktiosta).
To approach neutral action, one must lose oneself, denying one’s own
attitudes or intentions. At the moment of neutral action, one does not know
what one will do next, because anticipation is a mark of personality; one
cannot describe how one feels because introspection intrudes on simplicity;
one reacts in a sensory way, because when the mind stops dedfining
experience, the senses still function. Economy demands that both motion and
rest be unmpremeditated. Neutral activity witholds nothing; it is an energized
condition, like the moment of inspiration before speech. The neutrality that
the mask seeks is an economy of mind and body, evidenced at rest, in
motion, and in the relationship between them.
Valkoinen paperi ja tabula rasa: näyttelijät ovat anonyymeja ruumiita joita
puhdistetaan reformististen periaatteiden kirjoitustauluksi:
uudelleenkirjoituksen: ääni, kirjoittamaton ruumis, eläin, lapsi, nainen,
toiseuden ruumiillisuus, Aveyronin villi poika, susilapsi.
Lopuksi
Kuvauksessa Turkan sokeista harjoitteista on tullut esiin pyrkimys löytää
koettelemuksellisuuden kautta tunneolio, jonka ruumis on avarrettu
kehonrakennuksellisessa tilassa ja biologisessa ajassa poikkeukselliseen
kokonaisvaltaiseen tunteiden ruumiillistamiseen. Turkka omaa yhtäläisyyksiä
modernin kinestesialiikkeen tapaan kritisoida oman aikansa hegemonisia ja
tyypillisiä ruumiilistamisen tapoja typistävinä, estoisina, pelkoon, häpeään ja
ramppikuumeeseen perustuvina.
Homo clausuksen psykologisointi johti porvarillisen eleruumiin kriisiin
1800- ja 1900- luvun vaihteissa. Psyyke määrittyi vapaaksi liikkujaksi
eleettömän kehon vankilassa. Erilaiset neurasteniat ja dysmorfofobiat
määriteltiin medikokulttuurisiksi diagnooseiksi esittävän ja tilanteellisen
ruumiin typistymisestä. Näitä ruumiillistumisen ongelmia käsiteltiin erilaisissa
ruumiskulttuurin puheavaruuksissa. Nyrkkeily pyrittiin siirtämään
porvarilliseksi urheiluksi työväenluokkaisesta brutaaliudesta.
Kinestesialiikkeen eräs pyrkimys oli löytää uudelleen liitto ruumiiseen, jonka
sivilisaatiohistoria oli leikannut viitekehonsa ulkopuoliseksi toiseudeksi. Tähän
liittyi miehisen ruumiin asettaminen biologiseksi luonnoksi, joka ylittäisi
luokkajaon joka tulisi karaistuksi fysiologisena, hermostollisena ja
tunteellisena rakenteena elementtien kohtaamisessa: avomeriuinnissa,
auringonpaahteessa, vuoristojen rinteillä. Nämä kohtaamiset rakensivat
lihaksiston moraalisen ja henkisen integriteetin elementtien kaltaisuudessa.
Lihaksiston moralisointi ja tunteiden liikunnallinen karaiseminen ja
miehistäminen tulivat kinestesialiikkeestä näyttelijäopetuksen
perusharjoitteiksi: lähtökohtaisesti psykofyysisessä pedagogiassa puretaan
ruumiin tekniikoita ja luodaan tilaa organismissa tunteiden kokijalle ennen
tunteiden esittämisen tekniikoiden rakentamista.
Our current views of acting seem to reverse the anxiety that seventeenthcentury rhetoricians expressed with regard to the flow of the passions:
instead of worrying about how to cap the gusher, as they did, modern actors
wonder where to drill. Contemporary psychology has utterly transformed the
image of the body. We believe that spontaneous feelings, if they can be
located and identified, must be extracted with difficulty from beneath the
layers of inhibition that time and habit have deposited over our natural selves,
selves that lie repressed under the rigidifying sediment of stress, trauma, and
shame. We tend, therefore, to see our bodies damaged by the kind of lives
we have lived.... In response to this powerful idea, acting theorists have come
to believe that before an actor can learn to act, to use his bodily instrument
expressively in vital characterization, he must himself learn to move and feel
and live anew because in growing up he has disordered his musculature,
misshapen his bones, and dulled his sensitivities. (Joseph Roach, The
Player's Passion, 218)
Joseph Roach kommentoi sivilisaatiohistoriaa, joka varjostaa näyttelijätaiteen
historiaa. Siviloituneesta viitekehosta ei kuitenkaan voi poistua biologiseen,
historiattomaan ruumiillistumisen tilaan. Jokainen viitekeho rakentaa
erilaisten arvomaailmojen ja valtarakenteiden näkökulmasta ruumiillistumisen
eleellisiä repertuaareja ja tunneilmaisun repertuaareja, jotka valikoivat
biohistoriallisesta ruumiillistumisesta. Ruumiillistumisella on biohistoriansa, joka
asettaa ehtonsa ruumiillistumisen vallan historialle. Biohistoriallinen ruumiillistuminen
on kytkeytynyt organismin ja ymäristön suhteisiin erityisissä ekologisissa lokeroissa, joissa
ihmisyhteisö on muodostanut erään toimijan muiden toimijoiden vuorovaikutuksen
prosessissa. Jos katsotaan ruumiin kykyä aistia, liikkua, toimia ja muokata ympäristöään
ja itseään tällaisessä ekologisessa ympäristössä keskeiseksi historian evoluution
tapahtumaksi, voidaan ajatella työnjaon ja ryhmän organisaatiota uudeksi sisäiseksi
ympäristöksi, johon työkalujen ja artefaktien - kuten symbolien - kehittyminen johdatti.
Ruumiin miimiset tekniikat ovat osa prosessia, jossa ryhmien osajako kehitti kykyä
kommunikaatioon ja tarvetta ennakoida kaltaistumalla toisten osallisten tunnetiloihin.
Samalla ruokakunnissa seksuaalinen järjestys ja ruokakuntien väliset sukulinjat ja
ympäristöä muokkaavan ja hyödyntyvän toiminnan välineiden hallinnan keskittyminen
synnyttivät valtasuhteita.
Biohistorialliset pitkäkestoiset ehdot ruumiillistumiselle voidaan kytkeä moderniin
aivotutkimukseen ja erilaisiin pragmatistisiin näkemyksiin liikkeen, toiminnan,
aistihavainnon ja ajattelun suhteista tilanteisiin ja tapoihin ja muihin kollektiivisen
muistin repertuaareihin. Biohistoria määrittelee ruumiillistumisen tilanteellisuuden ja
hermostollisen järjestelmän aistikentän ja kokemuskentän, joka ylittää yksilöllisen
ruumiin fysiologian ja organismin äärellisyyden. Keskeisin biohistoriallinen ruumiillisten
potentiaalien joukko liittyy tilanteelliseen toimintaan. Tilanteet itsessään toimivat
yksilöiden hermostollisten järjestelmien muistivarantona ja erilaisten dramaturgioiden
repertuaarina.
Biohistoriassa täytyy erottaa aistikenttä kokemuskentästä. Ruumis tuntee aistikentän
itsetunnon kautta. Itsetunto merkitsee kinestetiikkaa tai proprioseptiivisen aistin kautta
välittyvää kuvaa ruumiin suhteesta ja asennosta muihin ruumiisiin ja fyysisiin tiloihin.
Kinestetiikka kytkeytyy kineettiseen haluun: kykyyn liikkua ympäristössä, saada siitä
aistikuvia, tulla ruumiina ympäristön tapahtumien aistikuvaksi, tutkia ja toimia
ympäristössä. Ympäristö avautuu liikunnalle ja toiminnalle tarjoutuvina
mahdollisuuksina. Ruumiissa on voima tulla fysikaalisen ympäristön monien eri
elementtien ja tapahtumien yhdistelmien aistikuvaksi, kaltaisuudeksi.
Ihmisen kasvojen miiminen lihaksisto ovat biohistoriassa muodostaneet
aivojen ja hermostollisen järjestelmän kanssa aistimisen elimen, jolla on
plastinen kyky tulla toisen kasvojen kaltaiseksi kuvaksi. Muutokset lihaksiston
asennoissa tuottavat muutoksia itsetunnossa, josta tulee tämän muutoksen
tilassa mediumi toisen tunteen tuntemiselle. Kasvot pystyvät fysiologisen,
virtuaalisena miimikkona tuottamaan tuhansia ilmeitä mutta ainoastaan tietyt
ilmeet valikoituvat sosiaalisen kanssakäymisen teatterin repertuaariin. Eräillä
autistisilla henkilöillä varhaislapsuuden sensomotoriikka on estynyt ja heidän
kykynsä muodostaa kasvoillaan kaltaisia kuvia ruumiskumppanin kasvoista
on estynyt. Tämä saattaa ilmetä tuskana siitä hallitsemattomasta
ärsyketulvasta, jonka autistinen henkilö vastaanottaa kumppaninsa kasvojen
liikkeistä. Tällaisen ärsyketulvan ja selkeän miimisen kanssakäymisen eron
tekee työstämismalli, jonka useimmat ihmiset pystyvät kasvoillaan kaltaisena
kuvana rakentamaan ja joka on osaltaan automatisoitunut reflekseiksi.
Työstämismalli on osaltaan opittu viitekehys figuroinnille ja se on tunteellista
kuvallista toimintaa joka jäsentää itsetuntoa, osallisuutta tilanteisiin,
ruumiskumppanuutta.
Jokainen ruumis on itselleen aistikenttä ja sen figuuri eräänlaisena
kvasisuljettuna ympäristönä. Jokainen haistaa ruumiinsa hien, paskan ja
kusen hajun. Nämä aistimukset ovat osa ruumiin materiaalisuutta ja
itsetuntoa, mutta ne eivät välttämättä tule tekijöiksi kokemuskentän
ruumiskuvassa, joka muodostaa aistikentän tunnistettavan figuurin
ruumiskumppanien aisteille. Aistikentän tapahtumia kokemuskentän
merkityksiksi kääntävät erilaiset työstämismallit, joita olen kutsunut
yleisnimellä viitekeho. Työstämismallit kehollistavat ruumista ja osaltaan tämä
tapahtuu merkityksenantona, muuttamalla ruumiillisia tapahtumia
puheavaruudessa viitatuiksi tulkinnoiksi ja ominaisuuksiksi. 1500-luvulla
Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti käyttäytymisen oppaassaan vapaasti
aistikentän tapahtumista kuten piereskelystä, paskantamisesta, niistämisestä
ja syljeskelystä. Hän ohjeisti maallisen yläluokan ruumiita näiden toimintojen
kontrolloimisessa: kuinka tulla aistikuvaksi toisille ruumiille. 1800-luvun
käyttäytymismanuaalit eivät enää viitekehollisissa ilmauksissa olleet vapaita
nimeämään näitä ruumiintoimintoja. Viitekeho oli etääntynyt aistikentästä ja
itsetunnon ja itseaistimuksen kehästä, tästä kehästä oli tullut yksityinen,
pimeä, lausumaton alue, jonka kontrollin ja sulkemisen pois julkisesta
ruumiskumppanuudesta tuli olla automaattista. 1900-luvun fyysinen teatteri
koki erääksi tehtäväkseen tämän yksityisen kehän rikkomisen
koettelemuksellisilla harjoitteilla, mutta Grotowskin ja Turkan viitekehot
perustuvat myös homo clausuksen sankarillisen yksilöllisen vastaan
ruumiillistamisen periaatteelle.
Esityksen suhde biohistorialliseen virtuaaliseen ruumiillistumiseen on
tärkeämpi kuin näyttelijäkoulutuksen suhde yksilön biohistorialliseen
potentiaaliin. Ruumis tulee esityksen kentälle kaltaistumalla viitekehoihin ja
työstämismalleihin, joilla kentän aistisuhteet ja käännökset kokemuskenttään
on rakennettu. Hegemonisten viitekehojen valtarakenteiden purkaminen
ruumiin tekniikoista, aistimisen käytänteistä, kaltaistumisen muodoista ja
intensiteeteistä säilyy epäilemättä näyttelijäopetuksen keskiössä.
Keskipakoistumalla aistikenttään esittäjä todistaa kaltaistumalla aistikentän
intensiteetin ja koettavuuden katsojalle.
Jatkakaamme lyhyesti: tarkastelemme kokemuskenttää ymmärrettynä todelliseksi
maailmaksi, ei enää suhteessa minään, vaan yksinkertaiseen ”on olemassa...” lauseeseen. Tietyllä hetkellä on olemassa tyyni ja rauhallinen maailma. Äkkiä ilmaantuvat
pelästyneet kasvot, jotka katsovat jotakin kentän ulkopuolella. Toinen ei tässä näyttäydy
subjektina eikä objektina, vaan mahdollisena maailmana, pelottavan maailman
mahdollisuutena. Tämä mahdollinen maailma ei - ainakaan vielä - ole todellinen, mutta on
silti ilman muuta olemassa: se on jotain ilmaistua, joka on olemassa vain ilmaisussaan,
esimerkiksi kasvoilla. Toinen on ennen muuta tämä mahdollisen maailman olemassaolo.
Ja tämä mahdollinen maailma on sellaisenaan - juuri mahdollisena - todellinen:
todellisuuden antamiseksi mahdolliselle riittää, että sitä ilmaiseva sanoo (vaikka
valehdellinkin): ”Minua pelottaa.” Meillä on siten toisen käsite, joka ei edellytä mitään
muuta kuin tietyn aistimuskentän määrittelyä. Tämän edellytyksen vallitessa toinen
näyttäytyy mahdollisen ilmauksena. Toinen on yhtä kuin mahdollinen maailma sellaisena
kuin tämä on olemassa sitä ilmaisevilla kasvoilla, ja toteutuu kielessä, joka antaa sille
todellisuuden. Tässä mielessä se on käsite, jolla on kolme välttämätöntä komponenttia:
mahdollinen maailma, olemassaolevat kasvot, todellinen kieli tai puhe. (Gilles Deleuze ja
Felix Guattari, Mitä filosofia on, 27-8)
En siis käyttäisi kvaliteetteja määrittelemään näyttelijän taitoja: näyttelijän ei
tule olla yksilönä rohkea, luova, riippumaton, voimakas, herkkä.
Näyttelijänopetukseen kuuluu viitekehojen purkaminen ja myös sen
ymmärtäminen, minkälaiset kvaliteetit ja ihmiskäsitykset saattavat jäädä
purkamisen jälkeen edelleen voimaan. Kinestesialiike on säilyttänyt
porvarillisen tekijän ja stoalaisen vallankumousajan homo clausuksen
viitekehojen elementtejä miehisyyden ja lihaksiston artikulaatiossa ja terve
sielu terveessä ruumiissa -ajattelussa. Notkeus, joustavuus, sopeutumiskyky
ovat kinestesialiikkeen ruumismielille antamia kvaliteetteja, jotka ovat
auttaneet yksilöitä sopeutumaan kapitalistisiin yhteiskunnan
modernisaatioprosesseihin - ruotsalaisen antropologin Jonas Frykmanin
mukaan kasvattamalla kykyjä irtiottoihin vanhoista uskomuksista, habituksista
ja ruumiin tekniikoista. Tämä tapahtui 1930-luvun Ruotsissa luonnon ja
ruumiin suhteiden uudelleenmäärittelyssä koettelemukselliseen suuntaan ja
vanhan sääty-yhteiskunnan sukupuolisopimuksia purkamalla.
Näitä kinestesialiikkeen sopeuttavia ja normatiivisia elementtejä voisi
purkaa antamalla kvaliteetit yksilöiden sijaan aistikentille. Kokonaisilla
aistikentillä voi mallintaa vaikka neoliberalistisen kapitalismin
epäorganisaation prosesseja. Jokaisessa esityksessä aistikentän ja
kokemuskentän organisaatio antaa näyttelijälle tietyt suorituskynnykset
kentälle kaltaistumiseen. Aistikenttä on vapaa viitekehojen psykotiloista,
yksilöllisestä sisäisestä oliosta, joten aistikentän esityksellistämiset
käännöksinä kokemuskenttään voidaan suorittaa ilman ennakko-oletuksia
kentän toimijoiden, aistijoiden ja kokijoiden inhimillisyydestä. Tällöin
näyttelitaiteen määrittelyssä ei tarvitsisi käyttää yksilöllisen subjektin ja
suorittajan mallia.