Selvästi parempi mieli - Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäivät Tampere 4.9.2012 Juha Nieminen RAITTIISTA KANSALAISESTA TIEDOSTAVAAN YKSILÖÖN - Päihteiden käytön historialliset tulkinnat suomalaisessa nuorisotyössä Tässä puheenvuorossani tarkastelen lyhyesti suomalaisen nuorisotyön suhtautumista nuorten päihteiden käyttöön sekä nuorisotyön periaatteita ja menetelmiä päihteisiin liittyvässä työssä. Näkökulma on nuorisotyön ja sen historian tutkijan, ei niinkään sosiaalihistorioitsijan tai päihdetutkijan. Pohdintani painopiste on varhaisemmissa ajoissa, mutta kommentoin lopuksi myös omaa aikaamme. Alkoholi on tunnettu eri muodoissa läpi koko länsimaisen historia. Euroopassa tuhat vuotta sitten esimerkiksi irlantilaiset munkit tislasivat ohrasta viinaa, jota he kutsuivat nimellä ”uisge beatha”, latinaksi ”aqua vitae", eli elämän vesi. Tupakan käyttö on ollut tuttua Amerikan intiaaneille jo tuhansia vuosia, mutta ”savun juomisen” toivat Eurooppaan merimiehet ja löytöretkeilijät puolen tuhatta vuotta sitten. Huumeiden historia puolestaan riippuu siitä, mikä huumeeksi määritellään. Esimerkiksi oopiumi saapui Suomeen keskiajalla. Kansanperinteemme kerääjä Elias Lönnrot keksi oopiumille myöhemmin suomenkielisen sanankin, unileipä. Näitä nyt päihteiksi nimettyjä aineita on käytetty lääkkeinä kivun ja tuskan lievityksessä, mystiikan ja kansantapojen menoissa, miehuuskokeissa, todellisuudenpaossa sekä riehakkaan ja hyvän olon tavoittelussa – niin tarkoituksella kuin tahtomattakin. 1 Päihteiden käytön monet puolet on tunnettu jo kauan ja niiden käyttöä on aina pyritty jotenkin valvomaan, säännöstelemään tai ohjaamaan. Suomessa tunnetaan kirkollisen 1 Päihteiden historiasta ks. esim. Lahtinen 2007;Turunen 1999;Ylikangas 2009; 1 ja maallisen esivallan otteet uuden ajan alussa niin Turun katedraalikoulun poikien kosteiden teinivaellusten suitsemiseksi kuin Kuninkaallisen Turun Akatemian nuorukaisten riehakkaan ylioppilaselämän hillitsemiseksi2. Kansan ja vertaisryhmän parissa alkoholin löytäneet nuoret aiheuttivat häiriöitä ympäristölle ja omille opinnoilleen. Aikansa viranomaisten mielestä teinien ja ylioppilaiden tuli antaa kaupunkilaisten olla rauhassa ja heidän tuli suorittaa opinnot kunnolla velvollisuutena opinahjojaan kohtaan. Ympäristö ja yksilö – ne ovat päihteiden käyttöä koskevien keskusteluiden ja toimenpiteiden monisatavuotiset perusulottuvuudet. Suomessa alkoholin, tupakan ja huumeiden vaikutuksia koskevia puheenvuoroja on esitetty ja keskustelua käyty vilkkaammin etenkin 1830-luvulta lähtien. Miltei yhtä vanhaa on myös moderni nuorisotyö. Ei myöskään ole sattumaa, että nuorisotyön tehtäviä, tavoitteita ja perusteluita koskevassa keskustelussa nuorten päihteiden käytöllä sekä sen estämisellä, vähentämisellä tai ohjaamisella on ollut oma paikkansa – kulloinkin oman aikansa termein. Raittius, raitista elämäntapaa edistävä toiminta ja ehkäisevä päihdetyö – ne ovat nuorisotyössä esiintyneet keskeiset käsitteet. Raitis kansalainen varhaisen nuorisotyön hyveenä Varhaisen nuorisotyön suhtautuminen nuorten päihteiden – käytännössä lähinnä alkoholiin – oli selkeän kielteinen ja useimmiten tuomitseva. Tuo suhtautumistapa läpäisi koko kirkon ja aatteellisten nuorisoyhdistysten hallitseman nuorisotyön kentän. Alkoholin käyttö ja juopottelu oli syntiä ja uhkasi kristillistä elämäntapaa, se oli moraalitonta ja uhkasi murentaa fennomaanien edistämää suomalaista kansakuntaa, se pahensi työväestön elinoloja ja vaaransi työväenliikkeen yhteistä toimintaa niiden parantamiseksi ja maailman muuttamiseksi. Järjestömuotoisen suomalaisen nuorisotyön alkusolun asemasta kamppailevat Alba ja Hilda Hellmanin Vaasaan 1870-luvulla perustama raittiusseura ja Ivar Thunebergin 2 Nuorisotyön historian lähteenä Nieminen 1995 jollei toisin mainita. 2 vuonna 1886 Turkuun perustama kristillinen nuorukaisyhdistys. Kumpaisenkin toimintaan sisältyi raittiusasia. Hellmanin sisarusten raittiusseuraan otettiin pian perustamisen jälkeen mukaan alle 15-vuotiaita lapsia, vaikka lasten mukanaoloa ei tuolloin aina pidetty kasvatuksellisesti suotavana. Raittiustyöllä lasten huomion näet pelättiin kohdistuvan heille itselleen ”tuntemattomaan syntiin” ja siten heissä synnytettäisiin viinan himo. Turun kristillisen nuorukaisyhdistyksen tehtävänä oli puolestaan toimia nuorten miesten hyväksi ”henkisessä, siveellisessä, hengellisessä ja ruumiillisessa suhteessa”. Yhdistyksessä keskityttiin mm. raamatunlukuun, siveellisyyteen, eläinsuojeluun, urheiluun, opintokursseihin ja raittiuteen. Samansuuntainen oli muutaman vuoden kuluttua Suomeen pysyvästi juurtuneen kansainvälisen NMKY-liikkeen toiminnan sisältö. NNKY-liikkeen ideologiassa raittius kytkeytyi liikkeen ylläpitämään kristillis-siveelliseen moraaliin3. Raittiuskysymys kietoutui kansallisuusaatteeseen ja fennomaanisen raittiusliikkeen asetettua luterilaisen kirkon kristilliseen rintamaan lasten ja nuorten raittiustyö lopulta hyväksyttiin. Usko nuorten raittiusvalistukseen oli luja, kuten kolmannessa yleisessä raittiuskokouksessa vuonna julistettiin: ”Jos tahdotaan mitään pysyväistä matkaan saada raittiustaistelussa, niin tulee myös valmistaa ja kasvattaa nuorisoa tätä taistelua varten. Sillä nuorison käsissä on tulevaisuus, siinä maamme toivo”. Lasten ja nuorten raittiustyön periaatteellisen hyväksynnän jälkeen syntyi kysymys siihen sopivista menetelmistä. Vuosi toisensa jälkeen raittiusliikkeessä keskusteltiin lasten ja nuorten antaman raittiuslupauksen soveliaisuudesta. Vastustajat epäilivät lapsilta ja nuorilta puuttuvan raittiuslupauksen vaatimaa arvostelukykyä ja siveellistä lujuutta. 1800- ja 1900-luvun taitteessa lasten ja nuorten raittiustoiminta sai lopulta vakiintuneet muodot. Raittiusyhdistysten ja – koulujen ohjelma koostui usein hartaushetkestä, raittiusesitelmästä ja lasten esittämästä ohjelmasta. 3 Ks. Antikainen 2007. 3 Raittiusliikkeeseen sisältyneen toivonliittotyön tavoitteena oli kristillisyyden sävyttämä tiedollinen valistus ja kasvatus. Nuorisolle tuli opetuksen kautta antaa tietoja juovuttavista juomista, ja toisaalta lapsia oli kasvatettava käsittämään ja rakastamaan ylevää aatetta: isänmaan ja ihmiskunnan pelastamista juovutusjuomien hirmuvallasta. Raittiustyöhön sisältyi toisaalta tiedollinen valistus, toisaalta voimakas yhteiskuntamoraalinen vire. Raittiusopetuksen antaminen oli toivonliittotyössä ja muussakin varsinaisessa raittiustyössä kaiken lähtökohta. Muita mahdollisia toimintoja olivat kilpailut, ainekirjoitukset, voimistelu, säästöpankkitoiminta, kirjasto ja näytelmät. Kristillissävytteisen raittiuskasvatusohjelman liepeille mahtui monenlaista ohjelmaa. Nuorison raittiustyön pulmaksi nousi tanssikysymys. Raittiusliikkeen merkittävimmän keskusjärjestön Raittiuden Ystävien4 vuosikokous otti aluksi kielteisen kannan tanssiin, mutta jätti päätösvallan viisaasti paikallisyhdistyksille. Monessa paikallisyhdistyksessä käytiinkin tulisia kiistoja tanssien järjestämisestä. Mikäli paikallisyhdistys ei ottanut tanssia toimintamuodokseen, saattoi tanssiväki perustaa kokonaan uuden yhdistyksen. Vakavamieliset raittiushenkilöt välttivät näitä uusia yhdistyksiä. Ne joutuivat usein kokemattomina pidettyjen nuorten käsiin ja niistä saattoi tulla huvitteluseuroja, jotka ”tanssivat itsensä hengiltä”. Kun Raittiuden Ystävien keskusjärjestö myöhemmin otti kokonaan kielteisen kannan tanssien järjestämiseen, osa jäsenistä vetäytyi syrjään tai liittyi nuorisoseuraliikkeeseen. Liian vakavahenkinen raittiusvalistukseen keskittynyt toiminta ajoi nuoria pois raittiusliikkeestä. Varsinaisella raittiustyöllä oli myös sosiaalisen yhdessäolon mahdollisuuden tarjoava tehtävä aikana, jolloin nuorten keskinäiselle kokoontumiselle kodin ja kirkon ulkopuolella oli vain vähän tilaa. Pohjanmaalla 1800-luvun lopulla syntynyt nuorisoseuraliike asetti päämääräkseen hyvän ihmisen ja kunnon kansalaisuuden, jonka tärkeä sisältö oli päihteistä vapaa elämä. Tappelut, juopottelu ja muu nuorison tapainturmelus olivat tuonaikaisten 4 Raittiuden Ystävien historiasta ks. myös Ahonen 2003. 4 viranomaisten huolen kohteina. Nuorisoseuroissa nuorten tuli keskenään järjestää sivistävää toimintaa ja huvia. Nuorisoseuraliikkeen pääideologin Santeri Alkion kasvatusohjelman keskeinen idea oli itsekasvatus. Itsekasvatuksella hän tarkoitti sitä, että nuorten oli vapaan yhdistystoiminnan piirissä huolehdittava omasta kasvustaan ilman erityistä opetusta tai ohjausta. Itsekasvatuksen tehtävänä oli herättää yksilön tajunta ja auttaa valinnassa lukemattomien kilpailevien elämänarvojen välillä. Itsekasvatus oli ennen kaikkea luonteen kasvatusta ja ”heräämistä hyville harrastuksille”. Nuoren ihmisen tuli siis kyetä itse harkitsemaan ja valitsemaan ympäristön houkutusten keskellä; kovin tuttuja päihdetyön ajatuksia myös nykyisin. Nuorisoseurojen toimintamuodoiksi Alkio suositteli kyläpiiritoimintaa, opintotoimintaa, iltamia, seuralehteä, näytelmiä, kirjaselostuksia, puhetaidon kehittämistä, rahavarojen hoitoa ja tilinpitoa. Alkio katsoi, että nuorisoseura muodosti sellaisen pienoisyhteiskunnan, jossa maalaisnuoriso saattoi oppia myöhemmin elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Hän kiinnitti huomiota myös nuorison siveellisyys- ja raittiuskasvatukseen. Alkio vaati sukupuolisesti puhdasta elämäntapaa sekä pidättäytymistä alkoholista ja nautintoaineista. Raittiusaate ja -liike saivat vahvaa kannatusta myös suomalaiselta työväenliikkeeltä, joka esimerkiksi tuki vuonna 1919 toteutunutta kieltolakihanketta. Raittius oli myös osa työläisnuorisoliikkeen ideologiaa ja tavoitteita liikkeen eri laidoilla. Työläisnuorisoliikkeen käytännöllinen toiminta niin viihteellisissä kuin opinnollisissa muodoissaan oli pitkälti samansuuntaista alkiolaisen nuorisoseuraliikkeen kanssa. Ideologisesti työläisnuorisoliike lähti kuitenkin työläisnuorten olojen parantamisesta, tietoisesta puoluepoliittisesti sitoutuneesta toiminnasta ja yhteiskunnan muuttamisesta myös luokkataistelun keinoin. Nuorten päihteisiin suhtauduttiin työläisnuorisoliikkeessä yleisesti ottaen kielteisesti, sillä väkijuomien käytön nähtiin vaikeuttavan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista tai vallankumousta. Työläisnuorisoliike jakautui organisatorisesti sosialidemokraattiseen ja kommunistiseen liikkeeseen ja vuonna 1921 perustettiin 5 Sosialidemokraattinen Työläisnuorisoliitto. Sen perustavassa kokouksessa esitettiin näkemys, jonka mukaan ”…mitä enemmän nuori työläisiä vaipuu juomaseurojen saastaiseen ilmapiiriin, sitä harvemmaksi jäävät valistusta ja luokkataistelua harrastavan työläisnuorison rivit”5. Kyse ei kuitenkaan ollut vain raittiuden yhteiskunnallisesta tai yhteiskuntapoliittisesta ulottuvuudesta, vaan lisäksi sen yksilöllisestä merkityksestä. Myös itsensä vuoksi työläisnuorison tuli olla raitis. Tuossa sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustava kokouksessa esitettiinkin, että on ”nimittäin pidettävä mielessä, että raittiit työläiset omaavat suuremmat kehitysmahdollisuudet, kuin juopot”. Perustava kokous hyväksyi lisäksi ponnen, jonka mukaan kieltolakia rikkovat liiton jäsenet, ”tehköötpä he sitä väkijuomien juonnin, valmistuksen, myynnin tai lahjoituksen muodossa, on saatettava ankaran toverikurin alaiseksi”. Yhtenä täyteen raittiuteen noina aikoina vakavasti suhtautuneena esimerkkinä mainittakoon vielä varhainen partioliike. Pian maamme itsenäistymisen jälkeen hyväksyttyyn partiolakiin sisältyi pykälä, jonka mukaan ”partiolainen ei käytä tupakkaa, väkijuomia eikä kirouksia ja karttaa kaikkia huonoja tapoja”. Se oli huomattavasti yksiselitteisempi muotoilu kuin partioliikkeen kotimaassa IsossaBritanniassa, jossa versio samaisesta asiasta kuului: ”Partiolainen on puhdas ajatuksissa, sanoissa ja töissä”.6 Raittiuteen liittyvän pykälän muotoilu aiheutti jonkin verran ristiriitoja hajanaisen suomalaisen partioliikkeen eri liittojen välillä. Nuorisotyön varhaisvaiheessa raittiuteen liittyneissä ajatuksissa ja toimissa painottui yhteiskuntamoraalinen ulottuvuus. Niihin voidaan lisäksi liittää myös hitaasti etenevä yksilöllistyminen. Raittius oli jo yksilön valinta, mutta se oli velvollisuus Jumalaa, suomalaista kansakuntaa ja yhteiskuntaluokkaa kohtaan. Raittiuden nähtiin takaavan modernin kansalaisen vastuullisuuden uuden yhteiskunnan tuomien yksilön oikeuksien ja vapauksien toteuttamisessa. Niitä olivat esimerkiksi elinkeinovapaus, 5 6 Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta 1921. Partiolaki 1918. 6 äänioikeus tai uskonnonvapaus. Kaikkiaan raittius oli uuden modernin ihmisen hyve, johon kaikkien oli kasvettava. Nuorisotyö kansalaisen raitista elämäntapaa edistävänä toimintana Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen nuorisotyö muotoutui aikaisempaa selkeämmin omaksi toimialakseen. Tämä kehitys toteutui niin toisiinsa kytkeytyneissä nuorisotyön julkishallinnossa ja nuorisojärjestöissä kuin myös kirkon nuorisotyössä. Nuorisotyön perussuhtautumisessa nuorten päihteiden käyttöön ei tapahtunut oleellista muutosta: päihteiden käyttöön suhtauduttiin kielteisesti ja lisäksi sitä pidettiin yhtenä sota-ajan aiheuttamana siveellisen villiintymisen merkkinä. Päihteet vaaransivat Suomen jälleenrakennusta, johon kansakunta tarvitsi raittiita kansalaisia. Nuorisotyö kuitenkin korosti omaa luonnettaan raitista elämäntapaa edistävänä toimintana ja paatoksellisin raittiusmoraalin saarnaaminen väistyi hiljalleen taka-alalle. Joulukuussa 1944 asetetun valtion nuorisotyölautakunnan keskeiseksi tehtäväksi tuli työskentely kunnallisten nuorisotyötoimikuntien perustamiseksi. Seuraavana vuonna opetusministeriöstä lähti liikkeelle nuorisotyötä koskeva kiertokirje, jossa kehotettiin kuntia perustamaan nuorisotyötoimikuntia (myöh. nuorisotyölautakuntia). Kiertokirjeessä todettiin, että nuorisorikollisuus, väkijuomien käyttö ja siveellinen ryhdittömyys olivat saaneet yhä räikeämpiä muotoja. Kaikkien yhteiskunnan voimien keskittämistä nuorison parasta tarkoittavan toiminnan virittämiseen ja tehostamiseen pidettiin tarpeellisena. Väkijuomakysymykseen tuli puuttua yhteiskunnan vuoksi ja se oli kaikkien viranomaisten asia. Nuorten päihteisiin liittynyttä työtä pidettiin siis jo tuolloin eri organisaatioiden ja hallinnonalojen yhteisenä asiana. Sodasta selviytyneen Suomen kireä valtiontalous kuitenkin vaikeutti nuorisotyön taloudellista tukea. Sopivien rahoituslähteiden etsiminen työllisti sekä 7 opetusministeriötä että valtion nuorisotyölautakuntaa 1940-ja 1950-lukujen taitteessa. Ensimmäisenä katseet kohdistettiin alkoholiliikkeen voittovaroihin. Opetusministeriö teki 1940-luvun lopulla esityksen, jonka tarkoituksena oli saada alkoholiliikkeen vuosivoitosta varoja nuorisotyölle. Ministeriö esitti, että väkijuomaliikkeen verottamisesta ja vuosivoiton käyttämisestä annettua lakia muutettaisiin siten, että vuosivoitosta käytettäisiin muutama prosentti nuorison terveitä ja raittiita elämäntapoja edistävän kasvatustyön tukemiseen. Enää ei siis vain saarnattu raittiuden puolesta synkkiä tulevaisuudenkuvia maalaillen, vaan nuorisotyöllä pyrittiin edistämään tapaa elää ilman päihteitä. Tuota tulkintaa nuorisotyön perusluonteesta yritettiin juurruttaa yleiseksi näkemykseksi. Esityksen yksityiskohtaisimmissa perusteissa vedottiin siihen, että ”valtion järjestämä väkijuomien myynti synnytti kodeissa ja nuorten maailmassa tuntuvia yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden välttämiseksi voittovaroja oli käytettävä ennakkoehkäisyä edustavan kasvatustyön tukemiseen”. Lisäksi voittovarojen turvin mahdollisesti rakennettavien nuoriso- ja sivistystalojen esitettiin hillitsevän nuoren polven siirtymistä maaseuduilta kaupunkeihin. Varojen ohjaamista nuorisotilojen rakentamiseen perusteltiin lisäksi sillä, että siten varat jakaantuisivat oikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaluokkien hyväksi. Varsinaisen raittiustyön ja raittiusjärjestöjen edustajat luonnollisesti vastustivat hanketta. Sehän tarkoitti käytännössä sitä, että nuorisotyö pääsisi osalliseksi raittiustyön rahoista. Kun väkijuomayhtiön voittovarojen käytöstä annettuja säädöksiä ryhdyttiin muutamaan, opetusministeriön esitykset otettiin huomioon. Vuonna 1949 muutettiin väkijuomayhtiön vuosivoiton käyttämisestä annettua lakia siten, että varsinaisen raittiustyön, raittiushuollon ja alkoholistihuollon lisäksi kunnille jaettavia voittovaroja voitiin toissijaisesti käyttää ”nuorisotyöhön ja muihin senluontoisiin raitista elämäntapaa välittömästi edistäviin tarkoituksiin”. Voittovaroja koskevassa asetuksessa annettiin tarkempi ohje varojen käytöstä nuorisotyöhön palkattavia kunnallisia viranhaltijoita varten. Vuoden 1949 lopulla 8 lähetettiin puolestaan sosiaaliministeriön kiertokirje, johon sisältyi yksityiskohtaisia neuvoja siitä, mihin nuorisotyön ja raittiustyön muotoihin kunnat saattoivat voittovaroja käyttää. Niihin sisältyi vaatimus raittiustyöntekijänä toimivan nuorisotyöntekijän henkilökohtaisesta raittiudesta. Tämä säännösten muutos lisäsi kunnallisen nuorisotyön taloudellisia resursseja. Opetusministeriön ja valtion nuorisotyölautakunnan tähtäimessä oli kuitenkin erillinen nuorisotyön rahoituksen turvaava laki. Valtion nuorisotyölautakunnassa käsiteltiin 1940- ja 1950-lukujen taitteessa useamman kerran opetusministeriössä laadittuja lakiehdotuksia ”nuorison terveitä ja raittiita elämäntapoja edistävän kasvatustyön” tukemiseksi. Lakiehdotuksessa esitettiin, että väkijuomaliikkeen voittovaroista käytettäisiin vuosittain 40 markkaa asukasta kohden nuorison kasvatustyön tukemiseen. Näistä opetusministeriön käytettäväksi ehdotetuista varoista esitettiin 80 % suunnattavaksi nuorisotalojen rakennustoimintaan ja 20 % varsinaisen nuorisotyön tukemiseen. Lakiluonnoksen mukaan nuoriso- ja sivistystalojen rakennustoiminnan tukemiseen varatusta määrärahasta olisi myönnetty kunnille rakennuslainoja ja avustuksia nuorison kasvatustyöhön tarkoitettujen rakennusten ja huoneistojen rakentamista, hankkimista ja korjaamista varten. Rakennusavustukset suunniteltiin myönnettäväksi ensisijaisesti taloudellisissa vaikeuksissa olleille kunnille. Lakiluonnoksessa edellytettiin, että valtion tuella hankittu nuoriso- tai sivistystalo asetettaisiin tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti eri nuoriso- ja kansalaispiirien käyttöön. Nuorisotyön yleiseen kehittämiseen tarkoitetusta osuudesta suunniteltiin käytettäväksi varoja nuorisotyön keskusjärjestöjen ohjaajakoulutukseen, kurssitoiminnan tukemiseen, järjestöjen palkka- ja vuokramenoihin ja opetusministeriön harkinnan mukaan muihin nuorisokasvatusta edistäviin tarkoituksiin. Opetusministeriö lähetti nuorison raittiita ja terveitä elämäntapoja edistävän kasvatustyön tukemista koskevan lakiehdotuksensa sosiaaliministeriölle 9 vuoden 1952 lopussa. Lakiesitys jäi kuitenkin odottamaan väkijuomalainsäädännön kokonaisuudistusta ja jäi vähitellen unohduksiin. Nuorena toimi- ja hallinnonalana nuorisotyö joutui jatkuvasti perustelemaan olemassaoloansa ja tarpeellisuuttansa. 1950-luvulla pohdittiin esimerkiksi kunnallisten lautakuntien keskittämistä yhteen suureen sivistyslautakuntaan. Se ei saanut kuitenkaan sen paremmin raittius- kuin nuorisotyöväen tukea. Vuonna 1954 sosiaaliministeriön raittiuslautakuntatoiminnan yliohjaaja Uuno Raatikainen julisti, että nuoriso- ja raittiuslautakuntien yhdistäminen vahingoittaisi niiden kummankin pyrkimyksiä. Lautakuntien yhdistäminen oli hankalaa, sillä sekalautakunnan jäseneltä ei vaadittaisi täysraittiutta. Raatikaisen mielestä yhdistetystä lautakunnasta tulisi riitaisa, kun erilaiset näkökohdat raittiustyön tekemisestä törmäisivät vastakkain. Raatikaisen yksiselitteisen viestin mukaan sosiaaliministeriön raittius- ja alkoholiosasto oli sitä mieltä, ettei raittius- ja nuorisotyölautakuntia pitäisi yhdistää. Vuonna 1957 yhdistetty nuoriso- ja raittiuslautakunta oli 25 kunnassa. Kuntia oli tuolloin Suomessa kaikkiaan 549! Toimialoina nuorisotyön ja raittiustyön suhteet eivät olleet 1950-luvulta lähtien kovinkaan kummoiset. Kun opetusministeriö vuonna 1958 pyysi valtion nuorisotyölautakunnalta lausuntoa alkoholinkäytön ja tupakanpolton vahingollisuuden opettamisesta kouluikäiselle, antoi nuorisotyöväki asiasta raittiustyötä kirpeästi arvostelevan lausunnon. Valtion nuorisotyölautakunta totesi tupakanpolton, alkoholin ja huumausaineiden käytön lisääntyneen huolestuttavasti varhaisnuorison keskuudessa. Nautintoaineiden turmiollista vaikutusta käsittelevään valistustyöhön olikin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Valtion nuorisotyölautakunnan mielestä opetustyön tuli olla etupäässä ohjausluontoista, tieteen ja yhteiskuntaelämän tarjoamiin tosiseikkoihin perustuvaa, koska tyrkyttävässä sävyssä annettu opetus ei vie toivottuihin tuloksiin eikä pysty vaikuttamaan laajoihin nuorisojoukkoihin. Nuorisotyölautakunta totesi, että alkoholiliikkeen voittovarojen ensisijaisen saannin varmistamiseksi raittiustyö oli 10 omaksunut tyrkyttävän leiman. Alkoholinkäytön ja tupakanpolton vahingollisuuden opettamiseksi valtion nuorisotyölautakunta ehdotti käytännön toimenpiteitä, joista yksi kuului seuraavasti: ”Olisi kiinnitettävä entistä suuremmassa määrin huomiota mainostuksen, radion, television ja sanomalehtien vaikutukseen yleistä mielipidettä määräävänä tekijänä.”7 Sotien jälkeisen ajan merkittävä muutos oli julkilausuttu yleinen näkemys nuorisotyöstä raitista elämäntapaa edistävänä toimintana. Se ei kuitenkaan ollut varsinaisesti uusi sisällöllinen tulkinta nuorisotyön perusluonteesta, vaan rakentui varhaisen järjestökauden aikana muodostuneelle nuorisotyön itseymmärrykselle. Uusi tulkinta oli paremminkin strateginen valinta nuorisotyön rahoituslähdettä etsittäessä. Nuorisotyön käytännön menetelmät perustuivat 1940- ja 1950-luvulla pitkälti vertaisryhmätoimintaan ja ryhmätyöhön, joissa toteutunut harrastustoiminta ja yhteiskunnallinen toiminta oli nuorten terveitä elämäntapoja tukevan toiminnan ydin. Raittiuden katoaminen ja ehkäisevän päihdetyön ilmestyminen Nyt tulemme esitykseni kohtaan, joka ainakin itselleni oli erityisen kiinnostava, tutkijana jopa innostava löydös. En ole aiemmin tematisoinut nuorisotyön historiaa raittiuden ja päihteiden näkökulmasta. Nimittäin 1950-luvun jälkeen raittius ja laajemmin päihteet lähes häipyvät muutamaksi vuosikymmeneksi nuorisotyön keskeisistä kansallisista ohjausasiakirjoista, dokumenteista ja linjauksista. 1960-luvun työryhmä- ja komiteamietinnöt keskittyivät nuorisotyön järjestelmän rakentamiseen sekä riitaisaan lainsäädännön valmisteluun. Raittius tai päihteet vain vilahtivat keskusteltaessa jengityöstä ja kuntien oikeudesta järjestää omaa nuorisotyötä (käytännössä nuorisotalotoimintaa). 1970-luvulla vihdoin viimein säädetyistä kahdesta laista – kansankielellä nuorisolautakuntalaista ja nuorisojärjestöjen valtionapulaista – ei 7 Valtion nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset 1960, 11–12. 11 löydy mitään raittiuteen, päihdetyöhön tai terveisiin elämäntapoihin liittyviä tavoitteita tai mainintoja. Ainoastaan sovellutusohjeissa muistutetaan tuimasti siitä, että nuorisolautakuntalain nojalla ei saanut antaa avustuksia paikallisille raittiusjärjestöille. Sama tilanne on 1980-luvulla säädetyissä, nuorisolautakuntia ja järjestöjen valtionapua koskevat säädökset yhdistäneissä nuorisotyölaissa ja nuorisotyöasetuksessa. Niissä ei ole mainintoja raittiudesta, päihteistä tai terveistä elintavoista. Sama ilmiö on 1990-luvulla uudistetussa nuorisotyölaissa ja asetuksessa. Raittiuden, päihteiden tai terveiden elämäntapojen häipyminen nuorisotyön keskeisimmistä ohjausdokumenteista ei ole sattumaa. Vastaavan havainnon voi tehdä myös saman ajanjakson nuorisotyön yleisistä oppikirjoista. Sen paremmin vuonna 1971 Nuorisotyön perustiedosta kuin vuoden 1973 massiivisesta Nuorisotyön käsikirjasta ei löydy omaa osuutta raittiuden tai päihteiden kysymyksille. Vuoden 1987 Nuorisotyön käsikirjassa on sen sijaan tutkija Salme Åhlströmin artikkeli nuorten juomatavoista ja erillinen teksti huumeongelmien ehkäisystä, mutta niitä ei ole sijoitettu nuorisotyön kontekstiin. Myöskään 1970- ja 1980-luvun komiteat eivät nähneet päihdekysymyksiä nuorisotyön keskeisinä tehtäväalueina. Parlamentaarinen nuorisokomitea ja Kansainvälisen nuorisovuoden 1985 komitea pohtivat päihdekysymyksiä lähinnä osana perhepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa, terveydenhuoltoa ja yleistä syrjäytymiskysymystä. Nuorisokomitea-90 sen sijaan omisti kokonaisen luvun nuorten terveydelle ja päihteiden käytölle. Esityksissään komitea vaati, että – yllätys yllätys – silloiset raittiusmäärärahat tuli ohjata jatkossa käytettäväksi nuorten vapaaaika- ja harrastustoimintaan. Uudenlainen oli sen sijaan Nuorisokomitea-90:n esitys siitä, nuorisolle suunnatun raittiuskasvatuksen pitää sisältää myös positiivisia alkoholinkäytön malleja. Myös huumausainevalistuksessa haettiin perinteisestä tavasta poikkeavia näkemyksiä, sillä komitean mukaan ei ollut tarkoituksenmukaista käyttää valistuksessa vain rikosoikeudellisia pelotteita vaan keskittyä siihen, miksi 12 huumausaineet ovat vaarallisia. Nuorisokomitea-90:n mietinnössä on päihteiden osalta uuden ajan merkkejä, vaikka komitean esitykset sittemmin pitkälti jäivät talouslaman jalkoihin. Raittiuden ja päihteiden katoamista nuorisotyön kansallisen ohjauksen keskiöstä voidaan selittää useammallakin tekijällä. Kyse ei ollut välinpitämättömyydestä tai nuorten päihteiden käyttöä koskevasta tietämättömyydestä. Päinvastoin, nuorten moraalia tai päihteiden käyttöä koskevia huolestuneita arvioita esitettiin jatkuvasti ja esimerkiksi ”märäksi sukupolveksi” nimetyt 60-lukulaiset olivat huomion kohteena. Raittiuden ja päihteiden katoamista voidaan selittää ainakin neljällä seikalla. Ensinnäkin nuorisotyön rahoituksen ensisijaiseksi rahoituslähteeksi ajettiin tuolloin menestyksellisesti veikkausvoittovaroja. Nuorisotyön raittiutta tai terveitä elämäntapoja edistävää luonnetta ei enää tarvinnut korostaa aikaisempaan tapaan, koska sosiaalipuolen rahoituslähteille ei enää ollut pyrkyä. Toiseksi sektoroituneen hallinnon rationaliteetin vuoksi nuorisotyöllä ei ollut aina asiaa tai aina oikeuttakaan omaksua toisen toimialan tai ministeriön tehtäviä. Kun vuoden 1968 alkoholilaki määräsi kunnalliset raittiuslautakunnat ja raittiussihteerit pakollisiksi, oli nuorisotyön ja raittiustyön toimialojen hallinnollinen ero sinetöity. Kolmanneksi nuorisotyön ensisijaiseksi legaaliseksi tehtäväksi tuli nuorten järjestöissä tapahtuvan kasvun ja kansalaistoiminnan edistäminen. Hiljalleen professionaalistuneen8 nuorisotyön ammattilaisten ensisijainen tehtävä oli nuorten järjestöissä tapahtuvan kansalaistoiminnan tukeminen, ei suora raittius- tai päihdetyö sinänsä. Jengi- tai erityisnuorisotyötä tekevät kunnan nuorisotoimen työntekijät olivat pieni vähemmistö. Nuorisotyön terveitä elämäntapoja edistävä luonne ymmärrettiin toimialalla osin itsestäänselvyydeksi, joten sen voimakkaalle esillä pitämiselle ei ollut tarvetta. Neljänneksi voidaan todeta, että tuona aikana syntyneen ja vakiintuneen nuorisopolitiikan systematiikassa päihdekysymykset lankesivat ensisijaisesti muiden yhteiskunnallisten instituutioiden alueelle. 8 Nieminen 2000. 13 Vaikka raittiuden ja päihteiden katoaminen nuorisotyön kansallisen tason ohjauksessa on selkeä ilmiö 1960-luvulta 1990-luvun alkuun saakka, raittiuteen ja päihteisiin liittyvää työtä tehtiin käytännössä paikallistasolla paljon. Ei vähiten silloin, kun kunnassa oli yhdistetty raittius- ja nuorisolautakunta tai näillä lautakunnilla yksi yhteinen työntekijä. Uusi murros näyttäisi kuitenkin olevan taas tapahtumassa: terveet elämäntavat ja päihteet ovat palaamassa nuorisotyön kansalliseen ohjaukseen. Vuonna 2006 voimaan tulleen nuorisolain tavoitteen toteuttamisessa yhtenä lähtökohtana ovat terveet elämäntavat. Päihdetyötä ei laissa suoraan nimetä kunnan nuorisotyöhön ja politiikkaan kuuluvaksi alueeksi, mutta lain muut sisällöt ja erityisesti avoin muotoilu ”muut paikallisiin olosuhteisiin ja tarpeisiin sopivat toimintamuodot” mahdollistavat päihdetyön. Lisäksi lain mukaan valtion talousarvioon voidaan ottaa vuosittain määräraha esimerkiksi nuorisotyön kehittämistoimintaan, joka voi kohdistua esimerkiksi juuri päihdetyöhön. Nuorisolain mukanaan tuomissa lapsi- ja nuorisopoliittisissa kehittämisohjelmissa ehkäisevä päihdetyö on sitten jo mukana. Ensimmäisessä, vuosien kehittämisohjelmassa suunnitellaan varmistaa ”paikallinen ja seudullinen ehkäisevä päihdetyö kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä”9. Nykyhallituksen kehittämisohjelman10 kahdeksannen strategian mukaan ”ennaltaehkäisevillä toimilla ylläpidetään lasten ja nuorten hyvinvointia ja terveyttä” ja toimet liittyvät terveellisiin elämäntapoihin sekä päihteisiin ja mielenterveyteen. Suunnitelmassa todetaan edelleen, että opetus- ja kulttuuriministeriö ”tukee lasten ja nuorten päihteettömiä, yhteisöllisiä harrastuksia, esim. kulttuurin, liikunnan ja nuorisojärjestöjen kautta”. Ohjelmassa ilmoitetaan myös, että ennaltaehkäisevän päihdetyön tekemistä ja kehittämistä nuorisotyön muotona resursoidaan. Lisäksi aiotaan levittää tietoa toteutuneesta kehittämistyöstä ja siten edistetään hyvien 9 Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2007. Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2012. 10 14 käytäntöjen ja menetelmien käyttöönottoa. Ohjelmassa ollaan huolissaan laajemminkin päihdekulttuurista ja kotien päihteiden käytöstä. Nuorisopolitiikan kehittämisohjelman perusteella ehkäisevä päihdetyö on ilmestynyt voimallisesti nuorisotyön ohjaukseen. Ehkäisevän päihdetyön ilmestymisen taustalla on osin jo 1980-luvulta käynnistynyt raittiustyön ja päihdetyön ammatillinen, hallinnollinen ja poliittinen murros11. Käänteen taustalla ovat lisäksi 1990-luvun talouskriisin esille nostamat nuorten sosiaaliset ongelmat ja niiden ratkaisuksi kehittyneet moniammatilliset toimintatavat. Nuorisotyön jatkunut professionaalistumiskehitys on antanut mahdollisuuksia päihdetyön nuorisotyöllisten menetelmien ja lähestymistapojen kehittelyyn. Yhteiskuntapolitiikassa on, ainakin retoriikan tasolla, annettu tukea ehkäisevän työn kehittämiselle myös nuorisotyön kentällä. Hyvät kuulijat! Raittiuspuheeni lopuksi haluaisin kiinnittää huomionne uudelleen kahteen päihdetyön ulottuvuuteen – yhteiskuntaan ja yksilöön–, jotka ovat läpäisseet nuorisotyön päihteisiin liittyviä tulkintoja ja pyrkimyksiä. Jokainen sukupolvi käy keskustelua sekä määrittelee ja tulkitsee sitä, mikä on nuorten päihteiden käytön merkitys ympäröivälle yhteiskunnalle sekä nuorelle ihmiselle itselleen. Huoli yhteiskunnan turvallisuudesta ja järjestyksestä näyttäisi säilyneen, mutta niiden rinnalle ovat nousseet puheet päihteiden käytön ja siihen kytkeytyvän mahdollisen syrjäytymisen yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista. Itseisarvoinen raittiuden hyve ja sen ylläpitämiseen tähtäävä moraalinen paatos näyttäisivät murentuneen. Nykyisin nuorten päihteiden käyttö on tosiasia, josta voidaan saada tietoa nuorten omat näkemykset huomioivalla tutkimuksella ja johon voidaan pyrkiä vaikuttamaan ammatillisilla toimilla ja vuorovaikutuksella. Aiemmin 11 Ks. esim. Tarnaala 2005. 15 nuoren ihmisen liiallisen päihteiden käytön nähtiin vaikeuttavan etenkin hänen kehittymistään, opintojaan ja työntekoaan. Näiden yhä merkityksellisten seikkojen rinnalle ovat nousseet myös näkemykset nuorten oikeuksista moniarvoisessa yhteiskunnassa. Yksilöllisyyden ja vertaisryhmän samanaikaisen paineen haaste tulee jatkuvasti vastaan nuorisotyön arkipäiväisissä toimintaympäristöissä. Lähteet: Ahonen, Jukka (2003) Raittiuden voima: Raittiuden ystävät 1853–2003. Helsinki: Otava. Antikainen, Marjo-Riitta (2007) Suuri sisarpiiri: NNKY-liike Suomessa 1890-luvulta 1990-luvulle.Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lahtinen, Rauno (2007) Savun lumo: tupakan kulttuurihistoria. Jyväskylä: Atena. Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2007) Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2007–2011. Opetusministeriö. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisopolitiikka/kehittaemi sohjelma/liitteet/lapsi_ja_nuorisopolitiikan_kehittamisohjelma.pdf Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2012) Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2012–2015. Opetusministeriö. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKM06.pdf?la ng=fi Nieminen, Juha (1995). Nuorisossa tulevaisuus. Suomalaisen nuorisotyön historia. Helsinki: Lasten Keskus. Nieminen, Juha (2000) Nuorisotyön professionalisaatio Suomessa. Nuorisotutkimus 54 (3) 2000. 32 – 49. 16 Nuorisokomitea -90 (1991) Nuoret 1990-luvulla: nuorisopoliittinen toimenpideohjelma. Komiteanmietintö; 1991, 7. Helsinki: Opetusministeriö. Nuorisotyön käsikirja (1973) Toimituskunta Taisto Kärkkäinen et al. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskus. Nuorisotyön käsikirja (1987) Toim. Armi Mikkola. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskus. Nuorisotyön perustieto (1971) Toimittaneet Keijo Voudinmäki et al. Helsinki: Weilin + Göös. Partiolaki (1918) Elämän käytäntöön sovellettuna selittänyt V.Hämeen-Anttila. Partiolaisen käsikirjoja 4. Hämeenlinna. Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta (1921) Pöytäkirja sosialidemokraattisen työläisnuorisoliiton perustavasta kokouksesta Hämeenlinnassa 15–18 r:na toukok. 1921. Toimittanut Vihtori Huhta. Tampere. Tarnaala, Eerik (2005) Ehkäisevän päihdetyön käsitteestä. Yhteiskuntapolitiikka 70 (2005):2. 188–196. Turunen, Ari (1999) Humalan henki, eli, Juomatapojen tarina / Ari Turunen. Jyväskylä:Atena. Valtion nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset (1960) Valtion nuorisotyölautakunnan toimintakertomukset vuosilta 1957–1959. Helsinki. Ylikangas, Mikko (2009) Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: huumeet Suomessa 1800– 1950. Jyväskylä: Atena. 17