Miten opettaja voi kohdata erilaisuuden?

KOHTAAMISEN KAUNEUS
Noora Västinen
Miten opettaja
voi kohdata
erilaisuuden?
2
Puhuttaessa erilaisuudesta ja
sen kohtaamisesta olisi aluksi
hyvä miettiä, mitä erilaisuus
kulttuurissamme on ja miten se
määritellään? Kuka oikeastaan on
erilainen, sillä eihän meistä kukaan
ole samanlainenkaan?! Opettajan
työssä on tärkeää pohtia, mitä
erilaisuus ja erityisyys merkitsevät
opettajalle itselleen.
Tämä kirjoitus pohjautuu osittain luokanopettajaopintojeni opetusharjoittelujen aikana heränneisiin ajatuksiin, mutta myös aikaisempiin
oman elämäni kokemuksiin erilaisuudesta ja
sen kohtaamisesta. Koska olen itse ollut lapsesta asti pyörätuolissa, aiheen käsittely saattaa
toisinaan olla hyvinkin subjektiivista.
Kaikki kohtaamistilanteet ja kohtaamamme ihmiset ovat opettajiamme tällä suurella Elämä-nimisellä matkallamme. Silloin kohtaamme aina myös itsemme; ennakkoluulot,
pelot, epävarmuuden ja tietämättömyyden.
Vaikka istun pyörätuolissa ja varmasti monilla
on minua kohtaan ennakkoluuloja, kompaste-
4/2013 STEINERKASVATUS NETTILIITE
len itsekin omiin mielenkaavoihini kohdatessani jotakin uutta ja outoa. Usein säikähdämme,
häpeämme, kiellämme ja peittelemme tunteemme. Tämä kaikki on mielestäni turhaa, sillä juuri nämä negatiivisetkin tunteet voivat olla
mahdollisuuksia uudelleen tutkia suhtautumistamme ja sitä kautta kasvattaa itseämme niin
ihmisenä kuin opettajan ammatissa.
Kun kohtaamme jotakin uutta ja erilaista,
olisikin hyvä kiinnostuneena kysyä, mikä meitä hämmentää ja miten tähän asiaan, tilanteeseen tai ihmiseen voisi suhtautua? Kohtaamisen kauneus on siinä, kun säikähdys, outous ja
ennakkoluulo kääntyvät löytöretkeksi itseen ja
toiseen. Silloin on mahdollisuus aina oivaltaa
jotakin, avata silmät ja sydän uudelle. Vaikka
opettaja opettaa tietoja ja taitoja lapsille, erilaiset oppijat opettavat varmasti yhtä paljon opettajalle.
Erityislapsi ”tavallisessa” luokassa
vai luokallinen erityislapsia?
Jos tavallisessa luokassa on yksi tai vain muutama erityisoppilas, joilla on esimerkiksi henkilökohtaiset avustajat tai muita tukitoimia, on
Enemmän kuin erilainen
siitä mielestäni hyvä puhua alusta asti avoimesti ensin vanhemmille ja sen jälkeen luokan lapsille. Kun aikuiset suhtautuvat asiaan normaalisti ja asiat selitetään lapsille niin kuin ne ovat,
eikä mitään peitellä, voidaan näyttää mallia,
että erilaisuus on rikkaus ja tavallista. Jos sen
sijaan asioita hyssytellään ja erityislapsia kohdellaan poikkeavalla tavalla, jonka syistä ei ole
kerrottu muille lapsille, se saattaa aiheuttaa
hämmennystä, pelkoa ja välittää viestiä, että
näissä oppilaissa on jotakin ”outoa”. Tämä
puolestaan voi jopa altistaa koulukiusaamiselle. Erityislapsi luokassa on lapsi siinä missä muutkin ja luokan muille oppilaille se voi
olla myös oiva mahdollisuus opetella uudenlaisia sosiaalisia taitoja ja tarjota apua. Lapset
oppivat ja tottuvat uusiin asioihin, kunhan saavat vastauksia kysymyksiinsä ja pian lasten keskuudessa ”erilainen nähdään samanlaisena”.
Erityisluokissa ja -kouluissa ryhmäkoko on
usein myös pieni ja henkilökohtaiset avustajat
ovat hyviä apukäsiä opettajalle. Jokainen oppija voi edetä omassa tahdissaan. Olen kuitenkin
pohtinut, onko hyvä, että erityislapsilla on kokonaan oma ryhmänsä, jossa ei ole ns. ”normaalia
oppimisen mallia” lainkaan? Olisiko parempi,
että erityislapset olisivat jollakin tavalla integroituina tavalliseen opetukseen tai edes fyysisesti tavallisen koulun läheisyyteen? Haasteena
koen sen, että erityistä tukea tarvitsevat lapset ja
nuoret saattavat eristäytyä ”tavallisesta” yhteiskunnasta tai vieraantua muiden lasten kehitysmallista. Voisiko se vaikuttaa jopa niin, että lapsi taantuu kehityksessään?
Mielestäni olisi hyväksi, että kaikenlaiset erilaiset ihmiset; vammaiset, vammattomat, vauvasta vaariin olisivat mahdollisimman paljon
vuorovaikutuksessa keskenään. Liika laatikoiminen jonkin ulkoisen tai sisäisen haasteen
vuoksi lisää etäisyyttä ihmisten välillä. Kasvatus, koulu ja opettajat ovat avainasemassa
näyttämään ja opettamaan lapset kokemaan,
että ihminen on paljon muutakin kuin ominaisuus, joka ilmenee ulospäin erilaisuutena tai
erilaisena oppimistapana.
Erityislapsen kohtaaminen ja kohtelu tulisivat tapahtua samalla tavalla kuin muidenkin
lasten. On toki otettava huomioon lapsen vamman tai oppimisvaikeuden asettamat haasteet
sekä rajoitteet, mutta se ei saisi laajeta muihin
opettamisen ja kohtaamisen osa-alueisiin. Kun
itse olin lapsi, isäni tapasi sanoa, että ”Nooralle
ei mitään erityiskohtelua, samat säännöt ja kuri
pätevät kuin muillakin päiväkodin/koulun lapsilla.”
On myös tärkeätä, että lapsi saa apua ja tukea juuri niihin tehtäviin, joihin hän sitä tarvitsee, mutta auttamisen ja lapsen puolesta tekemisen välillä on hiuksenhieno ero. Jotta lapsen
yksilöllinen minuus pääsisi vahvistumaan ja
lapsi voisi kehittää taitojaan, se vaatii opettajalta tarkkaa pedagogista silmää juuri sillä rajalla
kulkemiseksi, jolla lapsi saa tarvitsemansa tuen,
mutta pystyy samalla kurkottelemaan aina vähän eteenpäin oppien uutta. Kannustaminen
itse tekemiseen ja oma-aloitteisuuteen lujittaa
lapsen tahtoa sekä vahvistaa hänen itsetuntoaan ja elämänvarmuuttaan. Pienenkin arkisen
taidon oppiminen voi olla suuri ilon aihe ja askel eteenpäin niin lapselle kuin hänen opettajalleenkin.
Este on lukko ja luovuus sen avain
”Erilaisten ja erityisten” oppilaiden kouluja elämäntiellä on paljon esteitä ylitettäviksi.
Aluksi ja pintapuolisesti katsottuna nämä esteet saattavat näyttäytyä melkein mahdotto-
STEINERKASVATUS NETTILIITE 4/2013
3
4
milta. Jokainen ponnistelun kautta tapahtunut
edistys auttaa lasta tulemaan yhä enemmän itsekseen.
Näen, että meillä jokaisella ihmisellä on aivan erityinen yksilöllinen sävelmä, joka lapsena lähtee pikku hiljaa hapuilemaan sointujaan.
Kasvattajan ja opettajan tehtävä on auttaa lasta tuomaan laulunsa esiin. Luokkayhteisössä
opettajan edessä on kokonainen orkesterillinen lapsia etsimässä omaa elämänsäveltään –
ja opettaja toimii silloin kapellimestarina.
Erilaisuuden voi mielestäni nähdä suurena voimavarana ja mahdollisuutena tehdä asiat toisin; tarvitaan luovuutta. Jos asiaa ei onnistu toteuttaa suunnitelman A mukaan, otetaan
käyttöön B, C tai D tai sitten improvisoidaan ja
luodaan kokonaan jokin uusi menetelmä! Luovat ratkaisut voivat olla hyvinkin helppoja ja yksinkertaisia. Opettaja voi tukea lasta löytämään
hänelle itselleen hyviä tapoja toteuttaa asioita.
Ollessani lapsi opin maalaamaan molemmilla
käsilläni. Kun oikea käteni oli murtunut, käytin
vasenta kättäni maalatessani. Käden parannuttua maalasin isoakin paperiarkkia oikealla kädellä paperin oikeaa reunaa. Kun oikea käsi ei
enää ylettynyt, siirsin siveltimen automaattisesti vasempaan käteen ja jatkoin.
Kosketuksella luottamusta elämään
Useiden tutkimuksien mukaan sylissä istuminen ja silittäminen tuovat lapselle itsevarmuutta ja luottamusta. Lapsi, joka syystä tai toisesta
4/2013 STEINERKASVATUS NETTILIITE
ei ole kokenut aikuisen fyysistä läsnäoloa, lämpöä ja turvaa, on joutunut selviytymään yksin ja tullut ehkä sitäkin kautta pelokkaaksi ja
varautuneeksi elämää ja maailmaa kohtaan.
Olen kokenut ihastuttavana, että steinerkouluissa luokanopettaja tervehtii oppilaat aamulla ja iltapäivällä kädestä pitäen. Silloin jokainen oppilas todella tulee ainakin kaksi kertaa
päivässä kohdatuksi ja kosketetuksi. Erityislasten kanssa kosketuksen ja kohtaamisen merkitys korostuu kouluarjessa. Koska kaikki lapset
eivät esimerkiksi kommunikoi puheen kautta,
katse ja kosketus ovat hyviä tapoja saada yhteys lapseen.
Minulta on usein kysytty, mistä sisäinen valoni ja luottamukseni elämään kumpuavat?
Arvelen, että osasyynä on juuri kosketuksen
merkitys. Kun olen syntymästäni asti elämäni
jokaisena päivänä joutunut ja saanut olla toisen
ihmisen fyysisesti kannateltavana päästäkseni
paikasta A paikkaan B, on ollut pakko luottaa
toiseen. Siten myös luottamus elämään ja ihmisiin on kasvanut ja lujittunut luontaisesti hyvin
vahvaksi.
Kir joittaja opiskelee Snellman-korkeakoulun
steinerpedagogisen opintosuunnan luokanopettajalinjan 4. vuosikurssilla. Hän toimii myös
lastenkir jailijana, luennoitsijana, elämäntaidon valmentajana ja naurujoogaohjaajana.