KOHTAAMISEN KAUNEUS Noora Västinen Miten opettaja voi kohdata erilaisuuden? 2 Puhuttaessa erilaisuudesta ja sen kohtaamisesta olisi aluksi hyvä miettiä, mitä erilaisuus kulttuurissamme on ja miten se määritellään? Kuka oikeastaan on erilainen, sillä eihän meistä kukaan ole samanlainenkaan?! Opettajan työssä on tärkeää pohtia, mitä erilaisuus ja erityisyys merkitsevät opettajalle itselleen. Tämä kirjoitus pohjautuu osittain luokanopettajaopintojeni opetusharjoittelujen aikana heränneisiin ajatuksiin, mutta myös aikaisempiin oman elämäni kokemuksiin erilaisuudesta ja sen kohtaamisesta. Koska olen itse ollut lapsesta asti pyörätuolissa, aiheen käsittely saattaa toisinaan olla hyvinkin subjektiivista. Kaikki kohtaamistilanteet ja kohtaamamme ihmiset ovat opettajiamme tällä suurella Elämä-nimisellä matkallamme. Silloin kohtaamme aina myös itsemme; ennakkoluulot, pelot, epävarmuuden ja tietämättömyyden. Vaikka istun pyörätuolissa ja varmasti monilla on minua kohtaan ennakkoluuloja, kompaste- 4/2013 STEINERKASVATUS NETTILIITE len itsekin omiin mielenkaavoihini kohdatessani jotakin uutta ja outoa. Usein säikähdämme, häpeämme, kiellämme ja peittelemme tunteemme. Tämä kaikki on mielestäni turhaa, sillä juuri nämä negatiivisetkin tunteet voivat olla mahdollisuuksia uudelleen tutkia suhtautumistamme ja sitä kautta kasvattaa itseämme niin ihmisenä kuin opettajan ammatissa. Kun kohtaamme jotakin uutta ja erilaista, olisikin hyvä kiinnostuneena kysyä, mikä meitä hämmentää ja miten tähän asiaan, tilanteeseen tai ihmiseen voisi suhtautua? Kohtaamisen kauneus on siinä, kun säikähdys, outous ja ennakkoluulo kääntyvät löytöretkeksi itseen ja toiseen. Silloin on mahdollisuus aina oivaltaa jotakin, avata silmät ja sydän uudelle. Vaikka opettaja opettaa tietoja ja taitoja lapsille, erilaiset oppijat opettavat varmasti yhtä paljon opettajalle. Erityislapsi ”tavallisessa” luokassa vai luokallinen erityislapsia? Jos tavallisessa luokassa on yksi tai vain muutama erityisoppilas, joilla on esimerkiksi henkilökohtaiset avustajat tai muita tukitoimia, on Enemmän kuin erilainen siitä mielestäni hyvä puhua alusta asti avoimesti ensin vanhemmille ja sen jälkeen luokan lapsille. Kun aikuiset suhtautuvat asiaan normaalisti ja asiat selitetään lapsille niin kuin ne ovat, eikä mitään peitellä, voidaan näyttää mallia, että erilaisuus on rikkaus ja tavallista. Jos sen sijaan asioita hyssytellään ja erityislapsia kohdellaan poikkeavalla tavalla, jonka syistä ei ole kerrottu muille lapsille, se saattaa aiheuttaa hämmennystä, pelkoa ja välittää viestiä, että näissä oppilaissa on jotakin ”outoa”. Tämä puolestaan voi jopa altistaa koulukiusaamiselle. Erityislapsi luokassa on lapsi siinä missä muutkin ja luokan muille oppilaille se voi olla myös oiva mahdollisuus opetella uudenlaisia sosiaalisia taitoja ja tarjota apua. Lapset oppivat ja tottuvat uusiin asioihin, kunhan saavat vastauksia kysymyksiinsä ja pian lasten keskuudessa ”erilainen nähdään samanlaisena”. Erityisluokissa ja -kouluissa ryhmäkoko on usein myös pieni ja henkilökohtaiset avustajat ovat hyviä apukäsiä opettajalle. Jokainen oppija voi edetä omassa tahdissaan. Olen kuitenkin pohtinut, onko hyvä, että erityislapsilla on kokonaan oma ryhmänsä, jossa ei ole ns. ”normaalia oppimisen mallia” lainkaan? Olisiko parempi, että erityislapset olisivat jollakin tavalla integroituina tavalliseen opetukseen tai edes fyysisesti tavallisen koulun läheisyyteen? Haasteena koen sen, että erityistä tukea tarvitsevat lapset ja nuoret saattavat eristäytyä ”tavallisesta” yhteiskunnasta tai vieraantua muiden lasten kehitysmallista. Voisiko se vaikuttaa jopa niin, että lapsi taantuu kehityksessään? Mielestäni olisi hyväksi, että kaikenlaiset erilaiset ihmiset; vammaiset, vammattomat, vauvasta vaariin olisivat mahdollisimman paljon vuorovaikutuksessa keskenään. Liika laatikoiminen jonkin ulkoisen tai sisäisen haasteen vuoksi lisää etäisyyttä ihmisten välillä. Kasvatus, koulu ja opettajat ovat avainasemassa näyttämään ja opettamaan lapset kokemaan, että ihminen on paljon muutakin kuin ominaisuus, joka ilmenee ulospäin erilaisuutena tai erilaisena oppimistapana. Erityislapsen kohtaaminen ja kohtelu tulisivat tapahtua samalla tavalla kuin muidenkin lasten. On toki otettava huomioon lapsen vamman tai oppimisvaikeuden asettamat haasteet sekä rajoitteet, mutta se ei saisi laajeta muihin opettamisen ja kohtaamisen osa-alueisiin. Kun itse olin lapsi, isäni tapasi sanoa, että ”Nooralle ei mitään erityiskohtelua, samat säännöt ja kuri pätevät kuin muillakin päiväkodin/koulun lapsilla.” On myös tärkeätä, että lapsi saa apua ja tukea juuri niihin tehtäviin, joihin hän sitä tarvitsee, mutta auttamisen ja lapsen puolesta tekemisen välillä on hiuksenhieno ero. Jotta lapsen yksilöllinen minuus pääsisi vahvistumaan ja lapsi voisi kehittää taitojaan, se vaatii opettajalta tarkkaa pedagogista silmää juuri sillä rajalla kulkemiseksi, jolla lapsi saa tarvitsemansa tuen, mutta pystyy samalla kurkottelemaan aina vähän eteenpäin oppien uutta. Kannustaminen itse tekemiseen ja oma-aloitteisuuteen lujittaa lapsen tahtoa sekä vahvistaa hänen itsetuntoaan ja elämänvarmuuttaan. Pienenkin arkisen taidon oppiminen voi olla suuri ilon aihe ja askel eteenpäin niin lapselle kuin hänen opettajalleenkin. Este on lukko ja luovuus sen avain ”Erilaisten ja erityisten” oppilaiden kouluja elämäntiellä on paljon esteitä ylitettäviksi. Aluksi ja pintapuolisesti katsottuna nämä esteet saattavat näyttäytyä melkein mahdotto- STEINERKASVATUS NETTILIITE 4/2013 3 4 milta. Jokainen ponnistelun kautta tapahtunut edistys auttaa lasta tulemaan yhä enemmän itsekseen. Näen, että meillä jokaisella ihmisellä on aivan erityinen yksilöllinen sävelmä, joka lapsena lähtee pikku hiljaa hapuilemaan sointujaan. Kasvattajan ja opettajan tehtävä on auttaa lasta tuomaan laulunsa esiin. Luokkayhteisössä opettajan edessä on kokonainen orkesterillinen lapsia etsimässä omaa elämänsäveltään – ja opettaja toimii silloin kapellimestarina. Erilaisuuden voi mielestäni nähdä suurena voimavarana ja mahdollisuutena tehdä asiat toisin; tarvitaan luovuutta. Jos asiaa ei onnistu toteuttaa suunnitelman A mukaan, otetaan käyttöön B, C tai D tai sitten improvisoidaan ja luodaan kokonaan jokin uusi menetelmä! Luovat ratkaisut voivat olla hyvinkin helppoja ja yksinkertaisia. Opettaja voi tukea lasta löytämään hänelle itselleen hyviä tapoja toteuttaa asioita. Ollessani lapsi opin maalaamaan molemmilla käsilläni. Kun oikea käteni oli murtunut, käytin vasenta kättäni maalatessani. Käden parannuttua maalasin isoakin paperiarkkia oikealla kädellä paperin oikeaa reunaa. Kun oikea käsi ei enää ylettynyt, siirsin siveltimen automaattisesti vasempaan käteen ja jatkoin. Kosketuksella luottamusta elämään Useiden tutkimuksien mukaan sylissä istuminen ja silittäminen tuovat lapselle itsevarmuutta ja luottamusta. Lapsi, joka syystä tai toisesta 4/2013 STEINERKASVATUS NETTILIITE ei ole kokenut aikuisen fyysistä läsnäoloa, lämpöä ja turvaa, on joutunut selviytymään yksin ja tullut ehkä sitäkin kautta pelokkaaksi ja varautuneeksi elämää ja maailmaa kohtaan. Olen kokenut ihastuttavana, että steinerkouluissa luokanopettaja tervehtii oppilaat aamulla ja iltapäivällä kädestä pitäen. Silloin jokainen oppilas todella tulee ainakin kaksi kertaa päivässä kohdatuksi ja kosketetuksi. Erityislasten kanssa kosketuksen ja kohtaamisen merkitys korostuu kouluarjessa. Koska kaikki lapset eivät esimerkiksi kommunikoi puheen kautta, katse ja kosketus ovat hyviä tapoja saada yhteys lapseen. Minulta on usein kysytty, mistä sisäinen valoni ja luottamukseni elämään kumpuavat? Arvelen, että osasyynä on juuri kosketuksen merkitys. Kun olen syntymästäni asti elämäni jokaisena päivänä joutunut ja saanut olla toisen ihmisen fyysisesti kannateltavana päästäkseni paikasta A paikkaan B, on ollut pakko luottaa toiseen. Siten myös luottamus elämään ja ihmisiin on kasvanut ja lujittunut luontaisesti hyvin vahvaksi. Kir joittaja opiskelee Snellman-korkeakoulun steinerpedagogisen opintosuunnan luokanopettajalinjan 4. vuosikurssilla. Hän toimii myös lastenkir jailijana, luennoitsijana, elämäntaidon valmentajana ja naurujoogaohjaajana.